Merenpeitto on jatkoa Olli Jalosen Finlandia-palkitulle Taivaanpallo-romaanille. Päähenkilö on edelleen nuori Angus-poika, joka on nyt varttunut 16-vuotiaaksi. Edellisessä osassa Angus matkusti tutkija Edmond Halleyn luo Lontooseen toimittamaan tälle tärkeän kirjeen. Merenpeitossa eletään 1600-luvun loppupuoliskoa. Angus on asettunut Lontooseen ja avustaa herra Halleyta tämän tutkimustyössä.
Siinä missä Taivaanpallossa Halleyn katse oli suunnattu taivaalle ja taivaankappaleiden liikkeisiin, nyt hän on ennen muuta innostunut merestä ja sen sisäänsä kätkemistä luonnon (ja ihmisenkin muovaamista) ihmeistä. Angus saa osansa osallistuessaan hänen monenlaisiin kokeisiinsa, joiden tarkoituksena on todistaa teorioita osuviksi.
”Olen nimittäin miettinyt että alan suunnata mielenkiintoni myös vesien pohjaan, merenpohjaan erityisesti, herra Halley sanoo. Hän sanoo sen voimakkaammalla äänellään, sellaisella jolla hän puhuu kun hänen luonaan on käymässä vieraampia oppineita, joille hän haluaa kertoa jotakin uutta ja esitellä löytöjään.”
Herra Halley on ehta tieteilijän karikatyyri, joka on paitsi aidon kiinnostunut tutkimistaan asioista, myös syvällä tiedemaailman politiikan ja hierarkioiden syövereissä. Eri tiedekuntien kiistat ja suhmuroinnit heijastuvat myös hänen työhönsä.
”En tiedä onko muilla niin. Näin outoja asioita ei kannata keneltäkään mennä kysymään, eikä toisen sisälle näe eikä aina edes arvaa, ei edes mitä nyt on saati mitä on joskus ollut.”
Angus ihailee herra Halleyn työtä ja tinkimättömyyttä, mutta vuosien saatossa myös hänen kirkasotsainen ihailu saa ryppyjä. Hän alkaa kyseenalaistaa työn mielekkyyttä ja pohtia, mitä kaikkia muita mahdollisuuksia olisikaan olemassa tai mitä menetetty.
”Sen jälkeen kun en ole enää pelännyt ajatuksiani minusta tuntuu että olen aikuinen mies ja niin olenkin koska kun tulee seuraava joulu täytän kaksikymmentä seitsemän ja se on paljon, sen ikäinen on vanha ja siksi minulla pitäisi olla maailmassa jo pysyvä paikka ja oma sija mutta olen yhä tuulten ajokas ja muitten hyvyyden varassa.”
Jo Taivaanpallossa kuultu Anguksen ääni on miehen varttuessakin naiivi. Ehkä se johtuu siitä, että hän on aina seurannut ihailemaansa tieteilijää, mennyt mukana, eikä oma ääni ole päässyt kehittymään tai avautumaan. Itsenäistymisen ja oman ajattelun kehittymisen pilkahduksia kuullaan kuitenkin Merenpeiton loppupuolella.
”Olen ajatellut palkka-asian niin että olen yhä herra Halleyn opissa ja tällä tavoin oppipoikana ilman sovittua palkkaa voin parhaiten kasvaa tiedossa ja kehittyä oikeaan suuntaan hänen luotetuksi avustajakseen. Se on hieno ja tärkeä tehtävä koska hyvä avustaja saa olla mukana ratkaisemassa luonnonfilosofian monimutkaisia tutkimuskysymyksiä.”
Paitsi Anguksen kasvutarinaa, Merenpeitto jatkaa myös jo Taivaanpallosta tuttua pohdintaa tieteen ja erityisesti tieteen ja uskonnon välisestä roolista yhteiskunnassa.
”Mutta sokeaksi sokaistu ei näe, vääristä puheista täyttynyt ei kuule lempeitä sanoja. Jumalan käteen tarttui liian harva. Sydämestä tulevaa uskoa oli vähemmän kuin oman edun tavoittelua. Ei valta oikeuta muiden painamista maan kuraan. Ei kuninkaallta saatu tehtävä ja asema tarkoita alamaisten alistamista vaiennettujen orjien kaltaisiksi.”
Tieteen ja uskonnon väliset pohdinnat sekä tiedemaailman sisäiset valtapelit ovat kiinnostavia teemoja, jotka peilautuvat Anguksen elämänkohtaloon kiinnostavasti. Tiedemaailmassa oikeaksi todistettu teoria tai edistyksellinen hypoteesi eivät vielä itsessään välttämättä riitä, jos vaikkapa oma asema ei tiedeyhteisössä ole riittävä.
Angus puolestaan seuraa mestariaan maailman ääriin, suorittaa kaikki annetut tehtävät mallikkaasti ja siten osallistuu tutkimuksen tekemiseen ja uuden tiedon tuottamiseen, mutta ei etene urallaan tai elämässän itse. Tähän hän havahtuu tarinan saatossa myös itse, mikä tekeekin tarinasta jokseenkin surumielisen.
Osallistun kirjalla Helmet2021-lukuhaasteeseen #34 (kirjassa tarkkaillaan luontoa).
Olli Jalonen: Merenpeitto
2019, Otava
462s.
Kansi: Anna Lehtonen
Sivumerkkejä 