Jenni Linturi: Isänmaan tähden

Jenni Linturin esikoiskirja Isänmaan tähden pomppasi heti ilmestymisvuonnaan 2011 Finlandia-ehdokkaaksi. Kirja oli tapaus paitsi siksi, että se keräsi kiittävien kritiikkien lisäksi palkintoehdokkuuksia myös siksi, että se edusti yhdessä samana vuonna ilmestyneen Katjan Ketun Kätilö-romaanin kanssa suomalaisittain harvinaista kirjallisuuden lajia: nuorten naisten kirjoittamia sotaromaaneja.

Linturin romaanin päähenkilöinä on kaksi serkusta, Antti ja Kaarlo. Tarina kulkee kahdessa aikatasossa: 1940-luvulla ja nykyhetkessä. Tarina alkaa nykyhetkestä: Antti Vallas on dementoitunut , ikääntynyt veteraani, jolla on vaikeuksia tunnistaa omia perheenjäseniään. Kun hän keksii kiivetä katolle korjaushommiin, käykin ohraisesti. Havahduttuaan Antti hyppää mielessään nuoruutensa sotamuistoihin.

1940-luvulla seurataan Anttia, joka värväytyy sotajoukkoihin natsi-Saksan riveihin mielessään omanlaisensa haavekuvat sotilaselämästä ja kunniallisesta sotasankaruudesta. Samaan aikaan serkku Kaarlo valmistautuu palvelemaan armeijaa Suomessa, jatkosodan syttyessä. Antin kuvitelmat murenevat, kun olot sotilaana Saksassa eivät täytäkään odotuksia. Suomalaissotilas on sotajoukossa alempaa kastia, eikä hän pääse ”taistelemaan isänmaansa tähden” myöskään Suomeen.

Sotilaskokemusten katkeruus paistaa läpi myös ikääntyneestä, dementoituneesta Antista. Muistisairaan veteraanin ajatusten kuvaus on monista samanlaisista tarinoista tuttua, mutta silti omanlaistaan: täynnä sotaa, sotamuistoja ja -traumoja, vanhoja tovereita ja tapahtumia.

Linturilla on hieno taito pysähtyä lauseissaan henkilöidensä äärelle. Ei siis vain kuvailla heitä ulospäin ikään kuin heidän katseella vaan suorastaan pysähtyä tarkkailemaan itse päähenkilöitä silmästä silmään, pysähtyä heidän eleidensä, ilmeidensä ja katseidensä äärelle ja välittää ne lukijalle ihmistä lähellä olevalla kertojanäänellä.

Antti nyökkäsi. Tai ainakin hän ajatteli nyökkäämistä. Hän ajatteli kaikenlaista, kuten sitä että apilat keräsivät aamuisin kastetta. Pillit vinkuivat. Koivut olivat hiirenkorvalla, ne olivat lehdessä, oli kesä, oli syksy, oli kaikki. Antti ei ehkä ollut elämänsä kunnossa, mutta jotain hän sentään tiesi. Hän oli lähdössä sotaan. Miksi hän sinne oli menossa? Sitä hän ei osannut sanoa. Ovenpielen juhannusruusut olivat puhjenneet kukkaan ja tuoksuivat mehiläisiltä. Ambulanssi kaarsi pihaan.”

Linturin sodan ja siitä selvinneiden elämän kuvaus on toteavan rauhallista, ilman pateettisia, kauhistuneita tai moralisoivia sävyjä. Samaan aikaan se onnistuu välittämään uskottavan kipeästi sodan ja sotilaan elämän traagisuutta. Se kuvaa nuoria, tavallisia miehiä rintamalla, heitettynä tilanteisiin, joihin kenenkään ei pitäisi joutua. Se ei kuitenkaan uhriuta päähenkilöitään: nuoria miehiä ajavat sotajoukkoihin mielikuvat, epärealistiset käsitykset sotasankaruudesta, sodan ympärille rakennettu tarina, joka on kuitenkin loppujen lopuksi täynnä julmaa tappamista, veristä väkivaltaa ja siitä koituvaa syyllisyyttä.

Vuosikymmenten päästä näiden ristiriitaisten tunteiden ja muistojen kanssa kamppailevien veteraanien olemuksista on sankaruus kaukana. Näitä moninaisia ihmisyyden ristiriitoja Linturi sanoittaa taitavasti, yllättävilläkin lauseilla, joista ei aina tiedä mihin ne alkaessaan päättyvät.

Osallistun kirjalla Helmet2021-lukuhaasteeseen #3 (historiallinen romaani).

Jenni Linturi: Isänmaan tähden
2011, Teos
233s.
Kansi: Nina Leino

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s