Laura Lindstedt: Sakset

Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin esikoisromaani on pieni tarina suuresta asiasta. Yksin elävä nainen, Maami, on pitkään haaveillut lapsesta. Hän päätyy adoptoimaan lapsen Kiinasta. Vaikka unelma vanhemmuudesta täyttyy, ei lopputulos menekään niin kuin Maami on kuvitellut. Lapsen ja äidin välille ei synny kuvitelman mukaista läheistä äitisuhdetta, vaan Maami ei oikein osaa osoittaa hellyyttä, eikä lapsi osaa ottaa sitä vastaan. Molemmat päätyvät tarkkailemaan toisiaan etäältä, eikä luontevaa lähentymistä tapahdu.

Raskauteni kesti kaksi pitkää vuotta. Kun hain tyttäreni Kiinasta, luulin odotusaikani vihdoin päättyneen. Olin väärässä. Yhä minä odotan. Odotan että jokin alkaisi liikkua, kohti minua, kohti häntä, meidän välillämme, toisesta toiseen kimmoten.”

Tätä kipeää, ja varmasti ainakin jollain tasolla monille adoptioperheille tuttua, ristiriitaa Lindstedt käsittelee romaanissaan taitavan herkästi. Maami kokee valtavaa epäonnistumisen ja pettymyksen tunnetta, joka kiertyy hänen mielessään yhä tiukemmalle ja tiukemmalle solmulle, josta on vaikea irtautua. Maamin kohdalla ei kuitenkaan ole kyse vain inhimillisestä suurten odotusten kohtaamattomuudesta todellisuuden kanssa. Maamilla on omat, lapsuudesta asti juontuvat traumansa, jotka heijastuvat myös omaan vanhemmuuteen. Adoptiolapsella hän tuntuu pyrkivän paikkaamaan jotain, mitä omassa lapsuudessa on jäänyt puuttumaan. Kun asiat eivät kuitenkaan mene suunnitellusti, kaikki romahtaa.

Lindstedtin päähenkilö Maami ei kuitenkaan näyttäydy romaanissa niinkään olosuhteiden uhrina kuin traagisena, mutta myös hivenen laskelmoivana. Adoptioprosessikin on eräänlainen näytelmä, jossa Maami osaa esittää osaansa.

Kun alkuun pääsee, unelmista on helppo puhua, ja virkailija kirjoittaa lehtiöönsä lauseita, monta, monta lausetta minusta. Enkä minä pelkää. Osaan tasapainoilla. Osaan olla juuri sopivassa määrin heikko ja vahva, osaan olle melko hyvä ihminen. Sellaista ne haluavat – melko hyvää ihmistä. Minä olen sellainen. Olen antanut mielelläni, ehkä liiankin kanssa. Kummilapsi Afrikassa, niin, ja varainkeruuta, kyllä, kyllä, minä osallistun, minä annan, työnnän rahaa kapeaan reikään, oikein mielelläni työnnän!”

Kun läheistä suhdetta adoptiolapseen ei synnykään, Maami etääntyy entisestään tästä. Kyse ei ole pelkästään siitä, että odotusten mukaista, voimakasta äidinrakkautta ei synny, vaan lapsi suoranaisesti ärsyttää Maamia. Pienimmätkin toiveet kiintymyksestä karisevat nopeasti. Kuvaava on kohtaus, josta kirja lienee saanut nimensäkin: kun lapsi saa käsiinsä sakset, Maami jää etäältä tarkkailemaan tilannetta, eikä riennä riistämään vaarallista kapistusta lapsen käsistä tätä suojellakseen.

Lindstedtin romaanissa käsitellään adoptiota ja mielenterveysongelmia, mutta syvimmin teemoista viiltää vanhemman ja erityisesti äidin rakkauteen (adoption tai biologisen vanhemmuden kautta syntyvään) liittyvä myyttisyys, jota Lindstedt ryöppää monelta kantilta. Omassa luennassani kaikki tämän pienoisromaanin eri suuntiin työntyvät säikeet palautuvat lopulta tähän kysymykseen: mitä oletettu, myyttiset mittasuhteet ja ennen kaikkea itsestäänselvyytenä ja saman muotoisena pidetty äidinrakkaus on, miten sen narratiivia toistetaan vanhemmuustarinoissa ja mitä, jos siihen syntyykin säröjä?

Rationaalisin perustein adoptioäitiä myös kunnioitetaan, ihastellaan etäältä kuin äiti Teresaa: että se on hienoa! Että se on rohkeaa! Salaa ne kuitenkin ihmettelevät, supsuttelevat ja epäilevät: voiko tuollainen rakkaus olla aitoa? Mutta ne ovat väärässä. Asiahan on päinvastoin: vain tällainen rakkaus voi olla aitoa! Se on syntymistä, yhä uudelleen syntymistä, loputonta syntymistä! Se on lupausta, minä lupaan rakastaa sinua, yhä uudelleen minä lupaan. Joka päivä. Se ei tule olemaan helppoa, siinä täytyy olla jatkuvasti tarkkana.”

Kielellisesti Lindstedtin romaani on saksienterävä. Ajatuksia herättävien teemojensa lisäksi nautinnollista luettavaa.

Osallistun kirjalla Helmet2021-lukuhaasteeseen #9 (kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella).

Laura Lindstedt: Sakset
2007, Teos
240s.
Kansi: Annemari Hietanen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s