Elena Ferrante: Tyttären varjo

Elena Ferrante on monenlaisten ihmissuhteiden kuvaamisen mestari. Salanimellä kirjoittavan kirjailijan Napoli-sarja paneutui erityisesti ystävyyteen ja vielä erityisemmin kahden tytön väliseen ystävyyteen. Tällä kertaa pureudutaan äidin ja tyttären tai tytärten väliseen suhteeseen. Siinä missä Napoli-sarja nosti esille ystävyyteen liittyvät vaikeatkin kysymykset, kuten kateuden, mustasukkaisuuden ja ihailun väliset ristiriidat, Tyttären varjo tuo valoon kompleksisen äiti-tytär-suhteen kaikkine varjoineen.

Naisen ruumis tekee tuhansia eri asioita, se ahkeroi, kiiruhtaa, opiskelee, unelmoi, keksii, uupuu, ja samaan aikaan rinnat suurentuvat, häpyhuulet paisuvat, liha sykkii täyteläistä elämää, joka on osa itseä, omaa elämää, mutta pyrkii samalla jo toisaalle, erkaantuu, ja vaikka se täyttää vatsan iloisena ja painavana tuottaen ahnasta nautintoa, se on myös vastenmielinen kuin myrkyllisen hyönteisen pisto.”

Tarinan päähenkilö on Leda, keski-ikäinen, opettajana toimiva italialaisnainen, joka on eronnut miehestään. Pariskunnan kaksi tytärtä on muuttanut erossa isänsä luokse Kanadan Torontoon. Leda pitää yhteyttä tyttäriinsä Biancaan ja Martaan, mutta elelee pääosin yksin, kevyttä elämää. Ledalle uusi itsenäinen elämänvaihe on toisaalta vapauttava, mutta toisaalta siihen sisältyy myös ristiriitaisia tunteita, jotka purkautuvat erään rantalomamatkan aikana.

Tapahtumat käynnistyvät lähes jännitysnäytelmänomaisesti, kun Leda jää seuraamaan rannalla erästä perhettä, ja erityisesti tämän nuoren äidin, Ninan, käytöstä oman pienen tyttärensä kanssa. Leda sekaantuu yllättävällä tavalla perheen elämään ja hänen käytökseensä heijastuvat myös erinäiset pelot, odotukset, pettymykset ja valinnat, joita hän on itse naisena ja äitinä elämänsä varrella tehnyt. Samalla hän tulee pohtineeksi omaa elämäänsä ja elämänvalintojaan.

Sinä olet samanlainen, mieheni tapasi sanoa. Ehkä hän oli oikeassa, ehkä se, mistä en pitänyt Biancassa, oli vain heijastusta siitä mistä en pitänyt itsessäni. Tai ei sittenkään, se oli liian yksinkertainen selitys, kaikki oli paljon monimutkaisempaa. Silloinkin kun tunnistin tyttärissäni omia hyviä ominaisuuksiani, koin että jokin ei toiminut. He eivät ikään kuin osanneet hyödyntää niitä, vaan minun parhaat puoleni olivat heihin siirtyessään vääristyneet, muuttuneet jonkinlaiseksi parodiaksi, ja se suututti, hävetti minua.”

Ledan pohdinnat omasta perheestään ja omasta äitiydestään ovat rehellisen rujoja, mutta kiinnostavampaa kuin sanottu on se, mitä rivien välistä on luettavissa ja miten Ledan menneisyys heijastuu hänen käytökseensä nykyisyydessä. Tarina keriytyy auki pikkuhiljaa ja lukijalle paljastuu kipeitä muistoja Ledan aiemmasta elämästä.

”’Voi miten kamalaa, miksi?’ Pudistelin päätäni, en tiennyt, miksi. ’Olin niin väsynyt,’, sanoin. Sitten sanoin Ninalle, joka katseli minua kuin näkisi minut nyt ensimmäistä kertaa. ’Joskus on pakko paeta, muuten kuolee.’”

Leda selittää omia ratkaisujaan ja peilaa niitä omien tunteidensa kautta, mutta lukijalle käy selväksi, että tarina ei välttämättä pidä sisällään koko totuutta. Ferrante kuvaa äitiyden ihanteita ja myyttisyyttä rankalla rehellisyydellä. Jos tuomioita jaetaan, ne tehdään lähinnä naisten omien päiden sisällä – mikä vain vahvistaa äitimyyttien olemassaoloa, mutta tekee ne puhdistavalla tavalla näkyviksi. Syyllisyys ja syyllistäminen ovat äitiysmyyttien kovaa ydintä. Ja nämä kaikki ristiriidat Ferrante kirjallaan tuo esille, sortumatta syyllistämiseen kuitenkaan itse. Tämän kirjan soisin jokaisen äiti-ihmisen lukevan.

Oli tyhmää kuvitella, että itsestään voisi kertoa lapsilleen ennen kuin nämä ovat vähintään viisikymppisiä. Sanoa: minä olen teidän tarinanne, te alatte minusta, kuunnelkaa, siitä voi olla teille hyötyä.”

Ferranten kieli on suoraa, roisiakin ja kaunistelematonta – kaiken kaikkiaan hänelle tuttua mutta yleisessä, perinteisemmissä nais- ja äitiyskuvastoissa vieraampaa. Kaiken kaikkiaan virkistävää siis! Paitsi äitiystarinoita uudistavia ulottuvuuksia, Ferrante tarjoaa jälleen myös taidokasta kerrontaa, jossa pieni, mitättömältäkin tuntuva arkinen tilanne muuttuu nopeasti lähes painajaismaiseksi sosiaaliseksi, päähenkilöiden omien henkilöhistorioiden värittämäksi tapahtumaketjuksi, joka purkautuessaan paljastaa kaikessa karuudessaankin jotain inhimillistä.

Osallistun kirjalla Helmet2021-lukuhaasteeseen #19 (kirjassa leikitään).

Elena Ferrante: Tyttären varjo
La figlia oscura
Suom. Helinä Kangas
2020 (2006), WSOY
175s.
Kansi: Martti Ruokonen / Duncan Smith, Arcangel

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s