Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?

Muistan lukeneeni Monika Fagerholmin joskus kertoneen käyttävänsä kirjoittaessaan ”metodia”, jossa hän kirjoittaa ensin kaiken, juurikaan editoimatta tekstiä ja ryhtyy sitten purkamaan materiaalia kasaan, leikkelemään, liimailemaan ja yhdistelemään tarinanpätkiä eheäksi kokonaisuudeksi. Jos tämä on pitänyt paikkansa myös Kuka tappoi bambin? -romaanin kohdalla niin sen kyllä huomaa – positiivisella tavalla. Tarina on kurottu yhteen rönsyilevistä, mutta juuri siksi luontevilta ja uskottavilta tuntuvista pätkistä, kappaleista, joista muodostuu johdonmukainen tarina, joka juuri rönsyilevyytensä ansiosta kuitenkin sopii teemaansa erinomaisesti.

Tarinan keskiössä on joukkoraiskaus, johon syyllistyy neljän teini-ikäisen pojan porukka. Tarinan alussa ollaan ajassa vuosia myöhemmin, mutta pian menneisyyden tapahtumiin palataan erään päähenkilön kertomana.

Raiskaukseen syyllistyvät pojat tulevat ”hyvistä” – eli – varakkaista perheistä, jotka asuttavat pientä rantakaupunkia. Tapahtuneen jälkeen koko kyläyhteisö on järkyttynyt, mutta ei suostu kantamaan vastuuta vaan haluaa vaieta teosta, painaa sen villaisella, koska eihän sellaista voi tapahtua heidän hyvissä perheissään, heidän läheisessä yhteisössään, heidän kultalusikka suussaan syntyneiden poikiensa tekemänä.

Poikaporukasta erottuu muutama poika, jotka nousevat tarinan keskiöön. Yksi pojista, Gusten Grippe, päätyy syyllisyydentuskissaan kertomaan poliisille mitä on tapahtunut. Porukan muut pojat eivät tätä ratkaisua tue ja varsinkin heidän vanhempansa pyrkivät väistämään vastuuta ja estämään asioiden paljastumista, vaikkapa sitten maksamalla uhrin hiljaiseksi. Lisäksi esiin nousee pojista Nathan Häggert sekä varsinkin tämän äiti, Annelise, jonka kautta vanhempien ristiriitaisia tuntemuksia peilataan.

Nyt käännämme puhtaan lehden, ja jonakin kauniina päivänä olemme kääntäneet niin monta lehteä, että tätä ei ole lainkaan tapahtunut.”

Fagerholmin romaanin pääosassa ei niinkään ole itse rikos, vaikka sille paljon tilaa annetaankin, vaan ennen kaikkea sen vaikutukset paitsi uhriin ja tekijöihin myös ympäröivään yhteisöön ja tekijöiden perheisiin. Vaikenemisen ja hiljaisuuden kulttuuri, hyssyttely vakavan rikoksen äärellä kertoo rikoksen luonteesta mutta myös siitä, miten traagisella tavalla rikos uusinnetaan uhrin (ja tekijöidenkin) näkökulmasta toistuvasti. Uhria, nuorta Sacha Anckaria, myös syyllistetään rikoksesta. Loppua paljastamatta käy selväksi, että yhteisön tuella tai sen puutteella on merkittäviä vaikutuksia kaikkien osapuolten elämiin.

Kun Gusten Grippe oli teini-ikäinen, hän osallistui johonkin, jota voi parhaiten kuvailla sanalla ’joukkoraiskaus’. ’Voi parhaiten kuvailla.’ Pois sellaiset puolustelut. Raiskaus on raiskaus. Heitä oli ollut neljä. John X., Alex A., Gusten Grippe. Ja Nathan. Niin se oli. ’Raiskaajapojat.’, ’Kauhun neliapila.’ Tai ’nulikat’, joiksi heitä julkisuudessa kutsuttiin… Hopealusikkasuussasyntyneetpojannulikat.”

Fagerholmin tarina on kertomus sukupuolten välisestä eriarvoisuudesta, mutta kantaaottavuudestaan huolimatta se ei kuitenkaan paasaa tai alleviivaa. Osittain tämä johtuu myös kirjoitustavasta. Rönsyilevät, välillä puolittaisiksikin jäävät lauseet jättävät paljon myös lukijan tulkinnanvaraan, vaikka Fagerholmin kanta aiheeseen ei jää pimentoon. Tarinassa kuitenkin eniten puhetilaa saavat rikoksen tehneet pojat ja heidän läheisensä, uhrin äänen jäädessä vaimeammaksi.

Naisiin kohdistuvan väkivallan paikka yhteiskunnassa on niin ikään iso erottuva teema. Yhteisön suhtautuminen tapahtumaan on samaan aikaan järkyttävä ja tunnistettava. Se muistuttaa, että vahvassa yhteisöllisyydessä on myös toinen puolensa. Jos yhteisöä uhataan sen ulkopuolelta tai sisältä päinkin, voi silti ensireaktio yhteisön jäsenillä olla pitää kiinni yhteisöstä viimeiseen asti, moraalisia rajoja tarvittaessa venyttäen. Samalla se kertoo myös yhteisöllisyyden murenemisesta.

Romaani kertoo myös lähisuhteista: sekä vanhempien ja lasten välisistä suhteista että ystävyyksistä. Poikajoukon jäsenten välinen dynamiikka on oma teemansa. Lisäksi on myös Gustenin nuoruudenrakkauden, Emmyn ja tämän nuoruudenajan parhaan kaverin, Saga-Lillin välinen ystävyys. Emmy pitää myös blogia, ”Emmy elämän keskellä”, joka tuo toisenlaista näkökulmaa tapahtuneeseen. Tarinaan kietoutuu myös tapahtuneen jälkeen seurannut mediamylläkkä ja muuan elokuvantekijä. Kokonaisuutena tarina muodostuu monista eri juonilanganpätkistä.

Fagerholmin ajatusvirtamainen teksti sopii teemaan erinomaisesti ja on muutenkin nautinnollista luettavaa.

Silti tehtiin kaikki mahdollinen, jotta syy saataisiin siirrettyä pois sieltä, mihin se ilmiselvästi kuului, vähättelemällä kaikkea mikä oli vähäteltävissä. Kaikki ne suojukset, jotka sitten toiston myötä kasvoivat ja lopulta ehkä sittenkin voittivat. Äidit (’nulikoiden’ puolen) jotka hokivat ’vaikka olenkin feministi’ eri äänilajeissa, jotkut kovaan ääneen, selkeästi, toiset hiljaa, epätoivoisesti, pehmeästi mutta niin viehättävän tahdikkaasti… kun puhe oli uhrista ja uhrin ’luonteenlaadusta’ (villi, hullu Sacha Anckar!)… ’vaikka olenkin feministi, hänestä minun täytyy sanoa’, ja sellaista sanottavaahan tietysti riitti…”

Se on paikoitellen kuin yhteisön jäsenten, kyläläisten toisiinsa sekoittuvaa kuiskuttelua. Huhupuheita, epävarmoja mielipiteitä, uskomuksia, varmoina lausuttuja totuuksia. Kertojanääni on kuin kaikki tarinan kertojat yhtäaikaa ja siksikin taidokkaasti rakennettu juuri tähän tarinaan sopivaksi.

Osallistun kirjalla Helmet2021-lukuhaasteeseen #24 (kirjan nimessä on kysymysmerkki tai huutomerkki).

Monika Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Vem dödade bambi?
Suom. Laura Jänisniemi
2019, Teos
222s.
Kansi: Heln Korpak/ Christian Lax

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s