Kinnusen uusin, toissa vuonna ilmestynyt Ei kertonut katuvansa on väkevä kuvaus sota-ajan naisista. Tarinan keskiössä on viisi naista, jotka ovat kukin omasta syystään päätyneet toisen maailmansodan myötä saksalaisten joukkoihin, töihin tai rakkauden perässä. Sodan tappioiden myötä he päätyvät vankileirille Pohjois-Norjaan, jossa he saavat kovaa kohtelua ”saksalaisten huorina”. Kun sota vuonna 1945 on päättymässä, naiset jäävät oman onnensa nojaan, mutta pääsevät lähtemään pitkälle kotimatkalle kohti Suomea, läpi poltetun Lapin, kerraten paitsi matkaansa pohtien myös mitä koti-Suomessa on odotettavissa.
Irenen, Katrin, Veeran, Siirin ja Ailin tarinat ovat kukin omansa, mutta osa vahvemmin mieleen jääviä kuin toiset. Irene on kanttorin vaimo ja omaan avioliittoonsa kyllästynyt, kunnes tapaa Klausin, saksalaissotilaan ja lähtee päätyy tämän mukaan. Aili on sairaanhoitaja, joka on ollut hoitamassa molemman puolen sotilaita. Veera on toiminut prostituoituna. Katri, joka on pitkään huolehtinut pienemmistä sisaruksistaan, pelkää tuomitsevan isänsä kohtaamista. Eniten henkilökohtaista historiaa valotetaan Irenen osalta.
”Laivan miehet nauroivat ja lähettivät lentosuukkoja. Ich liebe dich. Niille naisten vilkuttelut olivat tunteikkaita rakkaudenosoituksia, eivät epätoivoisia vetoomuksia päästä karkuun tästä kaupungista, jonne sota oli heidät naulannut. Eivät ne ymmärtäneet sitä pelkoa, joka puristi rantaan jäävien sydäntä. Sodassa miehistä oli aina joku vastuussa, mutta nainen oli kaikille saalis.”
Kotiinpaluu ei kuitenkaan tarkoita naisille sitä, että heidät toivotettavaisiin avosylin vastaan. Vaikka monenlaiset olosuhteet ovat johtaneet heidän lähtemiseen alunperin, ovat asenteet kotona tiukkoja: he edustavat monille pettureita ja vankileiriltä tutut asenteet seuraavat heitä myös Suomen puolella.
Kinnusen teos on eräänlainen ”tieromaani”. Siinä ollaan matkalla, menossa kotiin, muttei ainakaan ihan täysin ole selvää, minkälaiseen todellisuuteen. Symbolisesti kyse on siirtymästä sodan ja rauhan välillä, ja tällaisena symbolina naisten taittama matka toimiikin erinomaisesti. Konkreettisesti kyse on vaeltamisesta läpi raskaan taipaleen ja kovienkin luonnonolosuhteiden. Kaikki eivät karusta matkasta selviä.
”Aina välillä sotiminen tuntui koskevan naisia ja välillä ei. Rintamia painotettiin olevn kaksi, yksi vihollista vasten ja toinen kotona, sillä koko kansakunta oli mukana taisteluissa. Silti kotirintamien naisilla ei ollut asioihin päätösvaltaa, vaan sodat aloitettiin ja lopetettiin heiltä kysymättä.”
Kiinnostavinta on kuitenkin muutos, joka naisissa itsessään matkan aikana tapahtuu. Monet naisista esitetään aiemmalta elämältään ”olosuhteiden uhreina”. Saksan joukkoihin lähteminen on antanut heille myös toimijuutta ja sellaista kohti he tuntuvat olevan myös kotimatkallaan. Vaikka asema saksalaisten armeijassa ei välttämättä ole ollut hääppöinen sekään, ei elämä ennenkään ollut kaikille kovin kummoista.
Vaikka naisten ”kasvaminen vahvoiksi toimijoiksi uhrien positiosta” voi olla äkkiseltään vähän turhankin kliseinen lähtökohta, on Kinnusen romaanissa silti tätä enemmän ulottuvuuksia. Kiinnostavinta päähenkilönaisten tarinoissakin on se ajatus, että valintoja tehdään ihmiselämässä monenlaisten motiivien, päähänpistojen, olosuhteiden vaikutuksesta, eikä valinta välttämättä ole sellainen, jonka takana voisi koko elämänsä seistä. Toisaalta valintoja tai erehdyksiä ei myöskään moralisoida oikeiksi tai vääriksi. Naisten erilaiset taustat korostavat toisiaan: he ovat sattumalta tehneet samanlaisia valintoja ja kulkevat tässä nyt siksi yhdessä. Sattuma ja yllättävyys ovatkin yhdenlaisia teemoja kirjassa.
Kinnunen kirjoittaa varmalla otteella ja sujuvalla kielellä. Päähenkilönaisten tarinat ja ajatukset kuulostavat luontevilta, vaikka joitakin kliseitä naisten roolista sodassa toistellaankin. Lauseet ovat silti tarkkoja ja painaviakin.
Osallistun kirjalla Helmet2021-lukuhaasteeseen #2 (kirjan on kirjoittanut opettaja).
Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa
2020, WSOY
349s.
Kansi: Martti Ruokonen
Sivumerkkejä 