Niko Hallikainen: Kanjoni

Niko Hallikaisen esikoisromaanin asetelma on monella tapaa yllättävä ja häiritsevä. Sen kertoja on nuori, nimettömäksi jäävä mies, joka on rakastunut koulukiusaajaansa Niklakseen. Koulukiusauskohtauksiin koulun vessassa palataan tarinassa aika ajoin. Kun suhde päättyy, kertoja pakenee sydänsurujaan webkameroiden välityksellä pyörivään nettiseksimaailmaan niin intensiivisesti, että siihen syntyy lähes pakkomielteinen riippuvuussuhde.

Seuraa sivu sivun perään mitä moninaisimpia webkamera-kuvauksia pääosin ilman fyysistä kontaktia tapahtuvista akteista, erilaisista miehistä kameroiden takana, jotkut naamallaan, jotkut vain alapäällään. Eritteitä, elimiä, runkkausta, seksiä – monennäköistä, -kokoista ja -laista. Voisi ajatella, että tähän riettailuun turtuisi lukijana nopeasti. Tavallaan näin käykin, mutta itse tarina ei menetä mielenkiintoaan. Hallikainen on palastellut esimerkiksi sivukaupalla lyhyitä kappaleita, joissa kerrotaan erilaisista miehistä nettikameroiden takana ympäri maailmaa tyydyttämässä itseään toisille, heitä videon kautta katsoville miehille. Klikkaamalla saa vaihdettua henkilöä (sukupuolielintä), maata tai näkymää. Kerronta on tämän välittämisessä kaikessa yksinkertaisuudessaan suorastaan nerokasta.

Vaikka seksikuvaus on suoraa, runsasta ja hempeilemätöntä, kertojan (ja siinä sivussa myös monien sivuhenkilöiden) kaikki muut tunteet sen taustalla pitävät tarinan mielenkiintoa yllä. Alleviivatuin näistä tunteista on yksinäisyys. Kertoja on pohjattoman surumielinen ja yksinäinen. Sellaisina näyttäytyvät myös kiimaiset miehet webkameroiden takana, omissa, yksinäisissä akteissaan. Päähenkilön kohdalla yksinäisyyttä ei selitä vain ero, vaan pikemminkin koko suhdekin on ollut omanlaisensa loputtoman yksinäisyyden tuotos. Hänen koko lapsuutensa ja nuoruutensa on ollut täynnä yksinäisyyttä ja hyljeksintää, jota Hallikainen kuvaa hienovaraisesti ja terävän tarkasti.

Tämä kaupunki on ongelmallisen täynnä muistoja, niitä on joka nurkalla, ne tulevat kuin teräase vieraan vastaantulijan povitaskusta. Mietin poikia, jotka ovat liikkuneet elämässäni hiljaa ja etäisinä joukkoina, sitten purskahtaneet hävyttömään nauruun. En ole pitänyt heitä pahoina, vaikka he ovat näyttäneet tahtovan pahaa.”

Minulla ei ole sanoja sille, miten pettynyt olen ollut elämääni ja miten pettynyt olen nyt itseeni, kun en kyennyt estämään tälle suhteelle tapahtumasta niin kuin aina käy, että minut hylätään. Mitkään sanat eivät riitä pysäyttämään yksinäisyyttä.”

Tarina vie kertojan lopulta Los Angelesiin, seksin- ja rakkaudentäyteiseen elämään, joka äkkiseltään tuntuu vastakohdalta harmaalle ja yksinäiselle entiselle elämälle. Glamour ja loisto ovat kuitenkin monessakin mielessä katoavaisia ja lopultakin vain kertojan omia fantasioita.

Kanjoni on jyrkkäseinäinen, kalliomainen laakso ja sellaiseksi vertautuu tekstissä myös kertojan maailma, ajatukset ja myös tarinan kerronta.

Olen aina halunnut murskata oman vasemman käteni kivellä, mutta hermoissani lojuu liikaa pelkoja siitä, mihin se johtaisi seuraavaksi. En voi tehdä itselleni niin, vaikka tuntuu kohtaloltani maailmassa, että minut tuhotaan.”

Vaikka seksin yltiömääräinen kuvaaminen on paikoitellen turruttavaa, on loppujen lopuksi niin tarinan päähenkilö kuin sen lukijakin kuin kaltevalla kanjoninreunalla, vaarassa pudota hetkenä minä hyvänsä. Hallikaisen esikoisteos on kaikessa hätkähdyttävyydessä ja epämukavuudessaankin tärkeä ja taidokas romaani.

Osallistun kirjalla Helmet2021-lukuhaasteeseen #50 (kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä).

Niko Hallikainen: Kanjoni
2021, Otava
185s.
Kansi: Johannes Ekholm / Lauri Alaviitala

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s