Katriina Huttunen: Surun istukka

Lapsen menettäminen on suruista suurin ja lapsen itsemurha vielä sitäkin musertavampi.

Pohjoismaisen kirjallisuuden suomentajana tunnettu Katriina Huttunen kirjoittaa oman lapsensa itsemurhasta esikoisteoksessaan Surun istukka. Koska kyse on omakohtaisesta romaanista ja aihe niin raadollinen on teoksen arvioiminen hankalaa. Jo aihe itsessään saanee monen lukijan luopumaan ajatuksesta. Näin kokonaisvaltaisen ja järkyttävän surun kohtaaminen ja siitä lukeminen voi tuntua ahdistavalta ja pelottavalta. Pahinta se on kuitenkin surun kohdanneelle kirjailijalle ja tätä kokemusta Huttunen kirjassaan välittää suorasukaisesti, kaunistelematta ja aidon raadollisesti.

Itsemurha ei ole hätähuuto. Se on viesti.”

Surun istukka kertoo surusta ja laajasta siihen sisältyvästä tunneskaalasta. Siihen sisältyy paljon vihaa ja katkeruutta, myös yhteiskuntaa ja esimerkiksi mielenterveyspalveluita (tai niiden puutetta) kohtaan, pettymystä ihmisiin, jotka eivät kykene kohtaamaan surua läpikäyvää sekä ennenkaikkea syyllisyyttä. Kaikkein painavimmat syytökset hän nimittäin kohdistaa itseensä ja omaan kokemukseensa epäonnistumisesta äitinä.

Sitten kun olen kuollut, olen kuollut enkä enää pelkää kuolemistakaan. Kun olen kuollut, en ajattele kuolemaa. En tiedä että olen kuollut. En usko että kuoleman jälkeen on elämää. Kuoleman jälkeen ei ole mitään, ei taivasta eikä helvettiä. Ne ovat maan päällä.”

Teos on täynnä surua ja ylipäätään tunteita, mutta Huttunen kertoo kuoleman seurauksista myös käytännössä. Se tarkoittaa esimerkiksi erilaisten asioiden hoitamista ja viranomaissotaa.

Yritän valmistella kuolemani niin että kukaan ei joutuisi vaikeuksiin, ei ainakaan luottokorttiyhtiö eikä Stockmannin kanta-asiakasrekisteri. Elän kuin jokainen päiväni olisi viimeinen. Tiskaan astiat heti syötyäni, luuttuan lattian joka päivä, lajittelen jätteeni, tyhjennän sähköpostin roskakorin. Maksan laskuni heti. Siirrän rahaa käyttötililtä säästötilille. Että mitään ei jäisi kesken. Kuolinsiivous joka päivä.”

Teoksen yhteiskunnallinen viesti on selkeä ja kovaääninen ja suunnattu mielenterveyspalveluille. Se kritisoi järjestelmää, jossa terapian sijaan nuorille syydetään lääkkeitä, joilla on myös helppo tappaa itsensä.

Lapseni tappoi Käypä hoito. Olen elänyt kokonaisen vuoden väärässä luulossa. Oman teoriani mukaan lapseni oli sairastunut masennukseen ja hakenut apua mutta saanut vain masennuslääkereseptejä.”

Mielenterveyspalveluiden kritiikissä kuultaa läpi suuttumus, mutta se ei tee tekstistä raskasta tai paasaavaa, vaan johtopäätökset ovat lähes toteavia. Samanlaista rehellistä, suorasanaista pettymystä hän suuntaa ihmisiin ympärillään. Kuolema ja suru eivät katoa vaan vaikuttavat ihmiseen monella tapaa. Sen kanssa ihminen on myös aina lopulta yksin. Samanlaista surua kokemattomien lähellä oleminen on lähes sietämätöntä. Rauhallisimmillaan kertoja onkin käydessään hautausmaalla, jossa on lähinnä vain muita surun kohdanneita.

Kun kerron että lapseni oli sairastunut masennukseen ja teki itsemurhan, en saa enää vastausta. Muutkaan kirjallisuusihmiset eivät antaudu kanssani yhteydenpitoon. Kirjallisuusihmisillä, kirjoittamisen ammattilaisilla, ei ole minulle sanoja.”

Suru tekee araksi. En vastaa yhteydenottoihin enkä vieraista numeroista soitettuihin puheluihin. Siellä voi olla joku. Kun ensimmäinen suruesseeni julkaistaan, saan palautetta ihmisiltä joilla on huono omatunto. En vastaa. On jo liian myöhäistä. Olen murskana ja elän sirpaleina.”

Huttusen teos on pohjimmiltaan kertomus surun läpitunkevuudesta ja tuhovoimasta, mutta samaan aikaan myös opettelusta elämään sen kanssa. Huttusen tarinassa suru ei katoa, se ei vähene, mutta aaltoilee: imaisee välillä sisäänsä, välillä sylkäisee ulos. Huttunen ei pyri mielistelemään tai ainakaan suoraan tarjoamaan vertaistukea. Hänen surukokemuksensa on yksin hänen, mutta rehellisyydessään Huttunen onnistuu sanoittamaan surun kirjavia tunteita usein kirkkaasti ja samastuttavasti. Siten se voikin tarjota myös lohtua suruista suurimpia kohdanneille.

Katriina Huttunen: Surun istukka
2019, S&S
319s.
Kansi: Jussi Karjalainen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s