Sisko Savonlahden esikoisteos seuraa nuoren naisen kipuilua päättyneen jälkimainingeissa ja yrityksiä nousta sen käynnistämän murheen alhosta. Vaikka erosta on kulunut jo yli puoli vuotta, ei elämä ala tuntumaan helpommalta tai maistumaan paremmalta. Kertoja on negatiivisuuden kierteessä, josta ei tunnu olevan ulospääsyä. Hän työskentelee toimittajana, mutta töitä ei juuri ole. Hän odottaa toimittajan uransa lentoon lähtemistä, muttei oikein keksi minne kirjoittaa. Työmarkkinoilla hän etenee usein haastatteluun asti, mutta itse pesti jää saamatta.
Kertojalla on lähipiiriä, ystäviä ja vanhemmat, mutta jälkimmäiset tuntuvat lähinnä olevan huolissaan jälkikasvunsa kyvystä ottaa elämästään ote. Kertoja kokeekin jatkuvaa epäonnistumisen rimpuilevaa tunnetta paitsi omien myös muiden odotusten ristipaineessa.
Savonlahden romaanissa on kerronnallista vetoa, vaikka juonellisesti tarinassa tapahtuu kohtalaisen vähän. Päähenkilön elämä tuntuu ajelehtimiselta, ajatuksesta, tunnetilasta ja tapahtumasta toiseen. Juonessa ei olekaan kirjan imu vaan kerronnassa. Savonlahti taiteilee kiinnostavasti näennäisen viihteellisellä, jopa pinnalliselta vaikuttavalla, kohtalaisen etuoikeutetussa asemassa olevan nykysinkkunaisen arjen kuvauksen pinnalla, jossa on kuitenkin lakonisen huumorin ja vastaansanomattoman arkirealististen havaintojen ansiosta viehättävää särmää. Savonlahden kertojanäänessä kuultaa surumielistä (itse)ironiaa, joka ei kuitenkaan vaikuta ylimieliseltä vaan vilpittömältä.
”Aina kun näen ihmisiä syömässä sushia, ajattelen lämmöllä mummoni ystävätärtä. Mummi on kertonut minulle, että kun joku joskus tarjosi ystävättärelle sushia, tämä vastasi: ”Minun ruokaani ei tarvii rusetille laittaa.’”
Teksti on suoraviivaista ja paikoin yksinkertaistettuakin. Lukujen nimet ovat esimerkiksi tällaisia: ”Spekuloin ensimmäisiä treffejä”.
Seikkaperäinen selostus päähenkilön sipsi- ja erityisesti dippirutiineista on omaa luokkaansa.
”’Onko sen pakko olla juuri valkosipulidippiä?’ he kysyivät. ’On’, vastasin ja valmistauduin seuraavaan kysymykseen. Se tuli heti. ’Ja onko niin, ettei se saa olla vaikkapa Estrellan valkosipulidippiä?’ Jotkut ihmiset kammoksuivat sitä, että ylipäänsä sekoitin dippini jauheesta. Sellaiset ihmiset jatkoivat ja jatkoivat dippikeskustelua, mikä kävi hermoilleni. Minusta tuntui, että he yrittivät kännyttää minut kaltaisekseen. ’Valkosipulidipinhän voi helposti tehdä itsekin’, he sanoivat. ’Ostat vain viilin ja sekoitat siihen valkosipulin kynnen, suolaa ja paria yrttiä. Puristat vaikka vähän sitruunaa tai limeä sekaan. Siitä tulee tosi herkullista ja raikasta.’ En halunnut raikasta dippiä enkä ymmärtänyt, miksi ihmisten oli niin vaikea tajuta sitä. Jos olisin halunnut jotain raikasta, olisin syönyt vesimeloniviipaleen. Kun menin ostamaan sipsejä, olin jo hyväksynyt sen, että kohta syödään roskaa.”
Savonlahden kerronta on humoristista, mutta se tuntuu kepeältä vain paikoitellen. Kepeyden taustalta piirtyy esiin tummempia sävyjä, jotka tekevät teoksesta kiinnostavan.
”’Minäkin viiltelen itseäni’, hän kirjoitti. Wau, minä ajattelin. George ei ollut mikään ankea suomalainen sählynpelaaja.”
Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
2018, Gummerus
304s.
Kansi: Hilla Semeri
Sivumerkkejä 