Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina

Jenny Erpenbeckiltä suomennettiin samana vuonna kaksi lyhyempää tarinaa, jotka ovat keskenään toisistaan irrallisia tarinoita, mutta jotka silti muodostavat eräänlaisen kirjaparin. Molemmat kertovat pienten tarinoiden kautta siivusta Saksan historiaa 1900-luvulla.

Vanhan lapsen tarina on saksalaisen Jenny Erpenbeckin esikoisteos. Se on vain reilut sata sivua pitkä tarina tytöstä, joka elää suljetussa lastenkodissa Itä-Saksassa. Esikoisromaani kertoo nuoren tytön tarinan kautta minän ja identiteetin muodostumisesta ja yhteisöön kasvamisesta. Kadulta löytyvä 14-vuotias tyttö, joka osaa kertoa itsestään vain ikänsä.

Nimettömäksi jäävä tyttö päätyy lastenkotiin, jossa vallitsee vankka kuri ja järjestys. Jokainen lastenkodin asukas on osa järjestelmää ja yhdessä he muodostavat ”lapsimassan”, jossa minuus ja yksilöllisyys pidetään visusti piilossa. Orvolle tytölle tämä ei kuitenkaan tarkoita vapaudenkaipuuta, vaan hän kokee paikan ja sen tuoman järjestyksen turvallisena.

Toisenlaisen sosiaalisen, niin ikään kuriin ja järjestykseen perustuvan paikan tytölle tarjoaa koulu. Siellä sosiaaliset suhteet ovat kuitenkin entistäkin monimutkaisemmat. Koulun sosiaalisessa hierarkiassa tyttö päätyy nopeasti alempaan kastiin. Ulkonäkönsä – ikäisekseen kookas, muutoin ei erottuva – vuoksi tyttö ei ole uhka luokan muille tytöille, pojat puolestaan saavat tytöstä pilkan kohteen.

Tyttö on kasvanut ilman omia toiveita tai mielipiteitä. Alisteinen asema ja vahvat rakenteet tuovat hänelle turvaa, jossa hän kokee helpotusta myös siitä, ettei omia mielipiteitä tarvitse olla. Koulun hierarkian myötä myös toimijuutta tytölle kuitenkin alkaa syntyä ja samalla myös orastava oma identiteetti muodostua. Tätä matkaa on Erpenbeckin vähäeleisessä, pienistä yksityiskohdista koostuvassa kerronnassa mielenkiintoista seurata.

Sillä kun joku pieni poika tönäisee häntä niin että hän on kaatua kuraan, tönäisee niin kovaa että hänen on nyyhkytettävä, herättää se tytössä toivon, että hänen annettaisiin ottaa jokin koulun sisäisen hierarkian alimmista paikoista, jos mahdollista kaikkein alin, ja alin paikka on aina varmin, nimittäin juuri se, jonka vaatimukset tyttö voi joka tapauksessa täyttää.”

Erpenbeckin pieni romaani kertoo pienesti suurista asioista. Siitä on löydettävissä valtavasti symboliikkaa esimerkiksi Saksojen historiaan, totalitarismissa tai muuten kurinalaisissa olosuhteissa elämiseen sekä yksilön johdateltavuuteen ja minuuden rakentumiseen pakkovallassa. Pienoisromaani on sosiologisesti moniulotteinen. Kielellisesti se on kirkaasti ja tarkasti kirjoitettu.

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina
Geschichte vom alten kind
Suom. Mari Janatuinen
2011 (1999), Avain
115s.
Kansi: Jussi Jääskeläinen, Kobaia Design

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s