Rachel Cusk: Ääriviivat

Rachel Cuskin pienoisromaanitrilogia sai kriitikot polvilleen muutama vuosi sitten. Keskusteluihin ja tuokiokuvauksiin perustuva pieni romaani on kevyt kuin tuulenhenkäys, mutta samanaikaisesti kertoo ikiaikaisista ja painavistakin asioista.

Kertoja on Faye, joka pääosin romaanin kuluessa referoi kohtaamisiaan ja käymiään keskusteluja tutumpien tai tuntemattomampien ihmisten kanssa. Kertoja matkaa romaanissaan Ateenaan, jossa hänen on määrä opettaa kirjoittajakurssilla. Kertoja on itse kirjailija ja monet hänen kohtaamisistaan pyörivätkin tämän teeman ympärillä.

Kertojan rooli on Cuskin romaanissa kiinnostava. Hän tyytyy pääosin kommentoimaan ja toki omalla tavallaan tulkitsemaan kohtaamiensa henkilöiden ajatusmaailmaa ja käymiään keskusteluja. Hän ei juuri paljasta itsestään liikoja, vaan on tarkkailijan asemassa. Sen sijaan hänen keskustelukumppaninsa paljastavat itsestään varsin paljon. Paljon jää myös Fayen tulkintojen ja analyysien varaan. Paljon myös lukijan itsensä pohdittavaksi.

Keskustelukumppaneista mieleen jäävät esimerkiksi menomatkalla lentokoneessa kohdattu kreikkalaismies, jolla on takanaan useampi avioliitto ja ero, sekä kustannustoimittaja, joka purkaa turhautumiaan Fayelle.

Siinä istuessaan, Anne sanoi, hän oli ajatellut omaa elinikäistä tapaansa selittää itseään, ja hän oli ajatellut hiljaisuuden valtaa, joka työntää ihmiset toistensa ulottumattomiin. Viime aikoina, selkkauksen jälkeen – nyt kun selittäminen oli käynyt vaikeammaksi ja selitykset muuttuneet synkemmiksi ja tylymmiksi – jopa hänen lähimmät ystävänsä olivat alkaneet sanoa, että hänen pitäisi lakata puhumasta selkkauksesta, ikään kuin hän olisi puhumalla pitänyt sen elossa. Mutta eikö toisaalta ollut petturuutta olla puhumatta asioista, jotka olivat tapahtuneet, petturuutta ainakin omaa itseä kohtaan, sitä joka oli ne kokenut? Eihän historiastakaan koskaan sanottu, ettei siitä pitäisi puhua; päinvastoin, historiassa hiljaisuus merkitsi unohtamista, ja juuri sitähän ihmiset pelkäsivät eniten silloin, kun unohdukseen oli vaipumassa heidän oma historiansa.”

Cuskin romaanin kerronnassa on yllättävän paljon tyhjäkäyntiä. Vaikka kieli on tarkkaa ja mietittyä, se tuntuu välillä keskiluokkaisen joutilaisuuden purkamiselta, jopa tylsältä. Älykkäät hetkensäkin siinä kuitenkin on.

Cuskin kerrontatapa saa pohtimaan ylipäätään tarinankerrontaa ja sitä, mitä ihmiset itsestään kertovat ja miten me vastaanottajina kerrotun tulkitsemme. Ihminen kertoo itsestään mielellään tarinaa, pukee tapahtumat kertomuksen muotoon. Tässä vaiheessa ihminen on yleensä jo analysoinut tapahtumat mielessään ja kertoo niistä haluamansa osat. Miten se tarina eroaa siitä, mitä todellisuudessa on tapahtunut? Tai miten tarina muuttuu lukijan päässä, kun se on ensin suodatettu yhden ylimääräisen henkilön läpi?

Osallistun kirjalla Helmet 2023 -lukuhaasteeseen #32 (kirja kertoo asiasta, josta haaveilet).

Rachel Cusk: Ääriviivat
Outline
Suom. Kaisa Kattelus
2018 (2014), S&S
207s.
Kansi: Jussi Karjalainen

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s