Miki Liukkosen 1000-sivuinen romaani on paitsi sivumäärältää ennen muuta kerronnaltaan runsaus on ylitsepursuava. Verbaalinen ilotulitus on termi, joka melkeinpä aliarvioi sitä hengästyttävää sanataiturointia, jota Liukkonen harjoittaa.
Romaanin päähenkilö on Henri Classic, jonka tehtävänä on sisustaa uudenlainen elokuvateatteri, jonka hänen arkkitehti-isänsä on suunnitellut. Henkilökaartiin kuuluvat myös muun muassa Henrin lastenkirjailija-äiti Silvia Classic, hyönteisruokakokki Nikolai Bidé, veljekset Pavel ja Eeli Torkswift, mainostoimiston kätyri Olof Beskow, omituinen sienalaisten terroristinen uskonlahko, joka on saanut nimensä historiallisesta henkilöstä, Katariina Sienalaisesta.
Liukkosen romaanissa tapahtuu paljon ja päättömiäkin asioita, juonen kertaaminen on oikeastaan hieman tarpeetonta, niin moneen suuntaan vetävä se on. Se on pikemminkin kokoelma anekdootteja, tarinanpätkiä, poimintoja nykyajan hullutuksista ja trendeistä, taustallaan isoja ja ikiaikaisia teemoja sekä mielikuvituksen riemuisaa tykitystä. Liukkosen romaaneissa usein mikä tahansa on mahdollista, eikä lukija voi ennustaa, mihin ollaan menossa. Mahdollisuus ja mahdottomuus ovatkin Liukkosen romaanissa ikuinen kuurupiilo.
Liukkosen romaanin (ja aiempienkin) on sanottu kumartavan erityisesti postmodernismin klassikko David Foster Wallacen suuntaan ja käyttävän samantyylistä sekavaa mutta jollain tapaa hallittua runsautta kerronnassaan ja toisaalta metafiktiivisillä kehikoilla leikittelyä. Luontevaa, joskin vähän vaivaannuttavaa, on irroittautuminen tarinan kehikosta ja viittaukset kirjailijaan itseensä.
”’Siinä meillä filosofi jota siteeravat taiteilijat ovat auttamatta ääliöitä, pahimman luokan idiootteja ja tekointellektuelleja, yksi pahimmista Wittgensteinin raiskaajista lienee se helvetin Liukkonen, ah! Siinä meillä sen sortin sykofantti että munuaisia kivistää! Miki Liukkonen, se egoistinen, vajaaälyinen periodialkoholistiluuseri, joka luulee kirjoittavansa hyviäkin kirjoja, oletko lukenut yhtään? Hyvä! En suosittele missään nimessä!”
Vaikka kieli on koukeroista, sivistyssanakylläistä, ja virkkeet poukkoilevia, välillä sivun tai sivujen pituisia, on niissä usein jonkinlainen lukijaa ilahduttava punainen langanpätkä. Kun siitä luulee saavansa kiinni, saattaa seuraava virke kuitenkin heittää taas ihan toiseen päähän. Sekavaa, surrealistista, ajoittain riemastuttavaa.
”Minun oli hoiperreltava ulos – ulos etuovesta äkkiä otettava tukea jostain ja – ja kun katsoin ylös taivaalle – ja tästä olen satavarma, enkä usko että tätä voi selittää millään arkisella kummallisuudella tai stokastisen prosessin banaalilla oikulla – oli kuin tähdet olisivat hetkeksi muodostaneet sanan ERROR ennen kuin tuli lopullisesti aivan pimeää.”
Teknologiantäyteinen ja informaation kyllästämä elämä sekä erityisesti sosiaalisen median vaikutus olemiseemme ovat teemoja, jotka toistuvat Liukkosen aiemmissakin romaaneissa. Tällä kertaa Liukkonen viestittää, että ihmisen elämä olisikin vain esipuhetta teknologia-avaruudessa jatkuvalle varsinaiselle elämälle.
Kiinnostava on esimerkiksi yksityiskoulu Wienin kansainvälinen vaihtoehtoinen laitos, joka pyrkii eheyttämään opiskelijansa muun muassa kieltämällä näiltä tietokoneiden käytön kokonaan. Tämä eriskummallinen oppilaitos on kuin runsaudensarvi Liukkosen erikoisille ihmiskohtaloille (medusan polttamat uhrit, muun muassa). Tällainen mielikuvituksellisuus on Liukkosen romaaneissa nautinnollisinta luettavaa.
”Sinä olet päähenkilö, tähti avautuvan tarinasi keskellä. Sinua ympäröivät vastanäyttelijät, ystävät ja perheesi kieppuvat sinun välittömällä kiertoradallasi, hajaantuneina hieman kauemmas; tuttujen ja puolituttujen verkosto, ihmisiä jotka ajautuvat yhteen ja erilleen vuosien saatossa. Tämä on sinulle jo selvää. Mutta taustalla, epätarkkoina ja sumeina, ovat aina ekstrat, satunnaiset ohikulkijat, työmiehet, bussipysäkeillä seisojat, ja jokainen heistä elää omaa monimutkaista elämäänsä.”
On vaikeaa, varmaan mahdotonta, nimetä ainakaan yhtä hallitsevaa teemaa Liukkosen romaanista, mutta se tuntuu jatkuvasti palaavan teknologiaan ja sen suhteeseen identiteettiin. Tietokonenero Torkswift pyrkii ihmispsyyken kokonaisvaltaiseen hajottamiseen dataksi, eräänlaiseen identiteetin hajauttamiseen. Siinä missä valloittajat aikanaan teettivät potretteja itsestään, nykyihminen voi mutatoida geeninsä, kuten Liukkonen osoittelee. Mitä teknologia ja informaatiotulva, sosiaalinen media ja niin edelleen tekevät ihmisen identiteetille?
”’Parhaan mahdollisen minän’ saavuttaminen mittaustuloksin, se on numeroista syntyvää itsetietoisuutta, elämän optimointia biologian ja teknologian avulla. Muodostuu kehä, joka vie ihmisiä kohti yhä suurempaa itsensä hallitsemisen tasoa, mutta tuon hallinnan luonne on minulle vielä vähän epäselvä…’”
”Ei; totuutta ei etsitä vanhoista kirjoituksista, politiikasta tai seksistä vaan datasta, pikseleiden, kontrastien mikrokosmoksesta, kuin data ja kaikki mitä satelliitit saattoivat meille välittää olisi korkein ja selkein suunnannäytttäjä, se näkymätön ilmiö joka paljastaa meille, kuinka meidän tulee ajatella ja toimia, millaisen kohtalon maailmankaikkeuden hahmoton käsi on meille piirtänyt jo ennen syntymäämme…”
Tässä yksi punainen langanpätkä, josta saan kiinni. Ehkä.
Miki Liukkonen: Elämä, esipuhe
2021, WSOY
1035s.
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivumerkkejä 