Seilin saari tunnetaan synkkämaineisena mielenterveysongelmaisten naisten säilytyspaikkana 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Katja Kallio käsitteli romaanissaan Yön kantaja niin ikään Seilin saarta ja sen asukasta, Amandaa, josta on viittauksia myös Holmströmin romaanissa. Holmström seuraa romaanissaa kuitenkin kolmea muuta naista tällä kuuluisalla sairaalasaarella.
Kristina tulee nuorena äidiksi. Kun uupumus sitten ajaa hänet tekemään kamalan teon, hukuttamaan lapsensa, hänet passitetaan Seilin saarelle hoitoon. Eletään vuotta 1891.
”Yhtäkkiä ajatus tuntuu aivan itsestään selvältä. Ei sitä tarvitse pohtia pitkin ja poikin niin kuin usein monia muita ajatuksia, eikä seurauksena tällä kertaa ole katkera ja tulokseton toivottomuus. Tämä ajatus on yksinkertainen ymmärtää ja helppo toteuttaa. Pian hän jo vetää airot sisään ja nousee seisomaan. Hän tarttuu päättäväisesti koppaan, joka on veneen pohjalla, ja nostaa sitä. Sen enempää epäröimättä hän laskee kopan veteen ja työntää sen matkoihinsa. Hän katselee miten se viilettää virran mukana tiehensä ja häviää pimeyteen.”
Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin, saarelle päätyy porvarissuvun kasvatti Elli, joka on paennut ankaria vanhempiaan kotoaan. Hänestä on hankalampi paikantaa horjuneen mielenterveyden merkkejä, mutta vanhemmat lienevät passittaneet hänet hoitoon lähinnä maineensa puhdistamiseksi. Ellin myötä avautuukin näkökulma myös siihen, miten hatarin ja subjektiivisin perustein sairaalasaarelle aikanaan – erityisesti hysteeriksi tuomittuja naisia – lähetettiin.
Kolmanneksi seurataan saaren hoitajan, Sigridin tarinaa. Sigrid odottaa lasta, mutta sota vie häneltä potentiaalisen sulhasen, mikä suistaa myös Sigridin epätoivon partaalle. Näin Sigrid kokee läheisyyttä hoitamiensa naisten kanssa.
Holmström saa pohtimaan naisten omaa osuutta kohtaloihinsa. Perusteet hoidontarpeelle määriteltiin vahvasti ulkopuolelta ja esimerkiksi Kristinan kohtaloon ovat vaikuttaneet myös miehet hänen ympärillään.
”’Ajattelen joskus, että on onnettomuus syntyä naiseksi. Sitä on heikko voimiltaan mutta samalla houkutteleva miehille. Niin houkutteleva että niitä heikottaa, mutta muuten ei niiden voimissa ole mitään vikaa, kun ottavat mitä haluavat. Eikä sillä ole väliä miten vahva nainen on, koska mies on aina vahvempi, tai miten hyvä nainen on, tai miten rohkea, tai kuka hän on ja mistä kotoisin. Aina mies pystyy kaatamaan hänet maahan ja yhtymään häneen. Samanlaisia maan matosia ovat siinä sitten kaikki naiset, niin ylhäiset kuin alhaisetkin.’”
Saarella naisten diagnoosit vaihtelevat, mutta kaikille tarjotut hoidot eivät juurikaan.
”Aika, jonka pitäisi parantaa kaikki haavat, kursii ne vain miten kuten ja jättää kipeät kohdat punareunaisiksi ja tulehtuneiksi. Haavat sykkivät kivusta ja mätä leviää koko ruumiiseen.”
Holmströmin kieli on tarkkaa, sujuvaa ja runollistakin. Seilistä ja myös toisista sairaalasaarista on kirjoitettu useampia romaaneja, joten niiden erotteleminen keskenään on hieman hankalaa. Kaikissa niissä kaikuu vahvasti naisten ääni ja feministiset äänenpainot. Myös mielenterveyshistoriaa ne valottavat ansiokkaasti, niin myös Holmström omassa tarinassaan.
Osallistun kirjalla Helmet 2023 -lukuhaasteeseen #37 (kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole).
Johanna Holmström: Sielujen saari
Själarnas ö
Suom. Jaana Nikula
2017, Otava
365s.
Kansi: ei mainittu
Sivumerkkejä 