Italialaisen Domenico Stranonen romaanin pääosassa on napolilainen aviopari, jonka parisuhde on kriisissä. Taustalla on tavallinen tarina. Nuorena solmittu avioliitto, kaksi lasta – poika ja tyttö – sekä toinen nainen Lidia.
”Hoin itselleni: ota rauhallisesti, ei tuo tarkoita vielä mitään. Päähäni ei nimittäin mahtunut, että joku toinen nainen voisi kiinnostaa sinua, olin varma, että jos kerran olit aikoinaan ollut viehättynyt minusta, tuo tunne säilyisi hamaan ikuisuuteen. Elin siinä luulossa, etteivät aidot tunteet koskaan muuttuisi, eivätkä varsinkaan silloin kun on naimisissa. Tai voihan niin käydä, ajattelin mutta vain pinnallisille ihmisille, eikä minun mieheni ole pinnallinen.”
Tarina antaa puheenvuoron ensin Vanda-vaimolle, sitten Aldo-miehelle ja lopuksi vielä lapsillekin. Kiinnostavasti puheenvuorot kulkevat eri aikatasoilla. Vandan kirjeissä miehelleen hän tilittää katkeruuttaan siitä, että mies on lähtenyt toisen naisen matkaan. Tässä kerrontakohdassa aviokriisi on vasta puhjennut ja pettymyksen tunteita sävyttää viha, katkeruus ja shokki. Toisessa osassa, Aldon versiossa, mies on puolestaan jo ikääntynyt ja jo palannut takaisin vaimonsa luokse. Hän muistelee vuosien takaista aviokriisiään ja pohtii sen käänteitä. Puheenvuoro on punnitumpi ja huomaa, että aikaa on kulunut. Siitä puuttuvat intohimoiset tunteet ja se kuvastaa pikemminkin ikääntyvän miehen muistelua.
”Mikäli olen tulkinnut oikein, sinä paheksut me-muotoa, jota niin usein käytän. Mutta minkäs teet: minä ja lapset olemme me, sinä taas olet tätä nykyä sinä.”
Kolmannessa osassa lapseen pääsevät sivustaseuraajat eli pariskunnan lapset Sandro ja Anna. Vaikka varsinainen kriisi on kahdenvälinen ja parisuhteeseen liittyvä, se heijastuu vahvasti myös perheen lapsiin. Lasten puheenvuorosta tulee lopulta väkevin ja ennen kaikkea tarkkanäköisin.
”’Meidän vanhempamme eivät ole koskaan välittäneet mistään muusta kuin solmuista, joita he ovat kiristäneet toistensa ympärille kiduttaakseen toisiaan läpi elämänsä.’”
Siinä missä aviopuolisot selittävät kriisiä omista näkökulmistaan ja tunteistaan käsin, lapset tarkkailevat tilannetta kuin ulkopuolelta, nähden molemmat sellaisina kuin he näyttäytyvät. Tämä näkökulmien kirjo ja oivallus siitä, että näkökulmalla on väliä, onkin Starnonen kirjan kiinnostavinta antia. Näennäinen kertomus erään avioliiton solmukohdista laajeneekin syvällisemmäksi tutkielmaksi vanhempien välisen suhteen vaikutuksista koko perheeseen. Starnonen kieli ja kerronta ovat taas kaikessa simppeliydessään ja arkisessa kuvauksessaan viiltävän teräviä.
Domenico Starnone: Solmut
Lacci
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä
2018 (2014), WSOY
191s.
Kansi: Martti Ruokonen
Sivumerkkejä 