Pauliina Vanhatalon romaanissa ollaan alussa 1960-luvun Oulussa. Kirja seuraa Aarnia, joka etsii tulevaisuuden suuntaansa. Äidin kehotuksesta hän päätyy töihin tätinsä valokuvausliikkeeseen. Siellä hän saa käsiinsä kameran, jonka myötä hänelle avautuu aivan uusi maailma. Kameran linssin läpi Aarni pääsee tarkastelemaan maailmaa ja valitsemaan mitä hän sen sisälle rajaa. Silmillä ei näe samaa kuin etsimen läpi.
Aarni on aina tuntenut riittämättömyyttä ja hakenut paikkaansa maailmassa. Niin kauan kuin Aarni muisti, hän oli ollut se joka väisti muita ja teki näille tilaa. Kotona hän jäi veljiensä varjoon, koulussa ”vahvempikyynäräisten” sivuun.
Romaani seuraa Aarnin elämää nuoresta pojasta aikuiseksi. Välillä ollaan nuoruusvuosissa, välillä taas aikuisen Aarni Koskiaavan valokuvanäyttelyssä. Hän tapaa tulevan puolisonsa Ilsen, jonka rinnalla hän niin ikään tuntee riittämättömyyttä ja kelpaamattomuutta. Ilse kuitenkin rakastuu Aarniin ja yhdessä he saavat Lumi-tyttären.
Liikkuminen eri aikatasoilla käy vaivattomasti. Vanhatalon kirjoitustyyli on rauhallinen ja hötkyilemätön. Kielellisesti ei kikkailla eikä kerronnassa aikatasojen vaihteluita lukuunottamatta rakenteellakaan leikitellä. Vanhatalo kirjoittaa arkisesti ja vähäeleisen kauniisti, mutta piirtää kerronnallaan eläväisesti esiin varsinkin Aarnin luonteen. Vanhatalo tarjoaa konstailematonta ja rauhallista proosaa.
Osallistun kirjalla Helmet 2023 -lukuhaasteeseen #22 (kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon).
Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika
2015, Tammi
223s.
Kansi: –
Sivumerkkejä 