Veera Ikosen esikoisromaani pohjautuu hänen omaan kokemukseensa lapsen menettämisestä. Elina ja Markus ovat pariskunta, joka on menettänyt pienen lapsensa. Pohjaton suru on liian suuri käsiteltäväksi. Suru vetää railon pariskunnan välille.
”Katson kuinka naisen vaunukja työntävä hahmo etääntyy betonisella laiturilla ja toivon hänelle pahaa. Toivon maailmankaikkeuden sattumanvaraisten liikahdusten osuvan häneen ja näyttävän voimansa. Että hänkin ymmärtäisi, kuinka kaikki on hetkessä poistettavissa. Myös onni. Sellainen minusta on tullut: pahan toivoja.”
Elina haluaa paeta lapsia ja lapsiperheitä pois kaupungista syrjäiseen majakkasaareen. Surua ei kuitenkaan niin vain pysty pakenemaan.
”Minä tiedän, miten aikaa tapetaan. Sitä tapetaan lusimalla. Nipistämällä itseä, kun kipu käy sietämättömäksi. Lyömällä poskeen, jos se ei auta. Ja hetken ajan sattuu vain pinnalla, kunnes puhelin soi ja siellä on ystävä, jolla on pieniä lapsia.”
Majakkasaaressa ei myöskään pääse kokonaan pakoon lapsia. Naapurissa asuu 10-vuotias Milja äitinsä Stellan kanssa. Stella on räiskyvä ja epätasapainoinen persoona, Milja puolestaan yllättävän teräväkatseinen. Uusista tuttavuuksistaan Elina löytää yllättävää valoa elämäänsä. Samalla Elina tulee vetäistyksi mukaan Stellan ja Miljan elämään ja menneisyyteen.
”Hän uskaltaa nähdä kaiken sen pimeän, joka minussa on, eikä käännä päätään. Hän antaa sen olla.”
Ikonen tavoittaa, varmasti omakohtaisuudesta myös johtuen, surun ja menetyksen tuskan aidontuntuisesti.
”En enää muista minua ennen surua. On osuma ja sen aiheuttama maanvyörymä, sortuma, johon katkeaa aiempi minä ja sen virta. Sen taakse on vaikea nähdä. Jonnekin sinne jäi seisomaan henkilö täynnä kutkuttavaa iloa ja odotusta, elämän liikettä. En halua ajatella sitä. Entinen minä on minultakin paennut henkilö. Minä voi lakata, mennä niin pirstaleiksi, että sitä ei enää ole.”
Varsinkin lapsen menettämisen lopullisuuden ja rajujenkin tunteiden kuvaus on koskettavaa. Tarinassa pilkahtelee toivoa, mutta sitä ei tarjoilla päähenkilöiden pelastukseksi tai tulevaisuudenlupauksina, vaan pikemminkin hienovaraisesti lyhyissä, epätodennäköisissä kohtaamisissa. Tarina tuntuu muistuttavan, että pimeyden keskellä toiset ihmiset voivat auttaa näkemään myös valoa – ilman, että se poistaa surua tai lieventää menetystä.
Ikosen romaani on parhaimmillaan kuvatessaan syviä, kipeitä tunteita. Tarinallisesti romaani etenee perinteisiä reittejä luottaen epätavallisten kohtaamisten voimaan. Paljon symboliikkaa löytyy myös majakkasaaren luonnosta.
Osallistun kirjalla Helmet 2024 -lukuhaasteeseen #37 (kirja joka herättää voimakkaita tunteita).
Veera Ikonen: Pimeässä syttyy majakka
2022, WSOY
266s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivumerkkejä 