Runoilijana ja esseistinä tunnettu Harry Salmenniemi astuu romaanillaan suosittuun autofiktion maailmaan. Siinä häntä itseään muistuttava kertoja (välillä minä-kertoja, välillä ulkopuolinen) on Helsingissä, tulee haastatelluksi peräti kahden eri kulttuuritoimittajan taholta ja havainnoi asioita ympärillään. Välillä odotetaan junaa Pasilassa tai junassa kanssamatkustajia tarkkaillen. Seikkaperäinen havainnointi saadaan lukea myös muun muassa Mall of Triplasta.
Kulttuurijournalismi saa romaanissa kyytiä. Haastatteluissa Helsingin Sanomien toimittajan ja Ylen radiotoimittajan kanssa hän referoi haastattelut sanatarkkuudella – kaiketi, ja tekee niistä kirpeäntarkkoja havaintoja. Salmenniemen romaani on autofiktiota mutta myös parodiaa autofiktiosta. Kulttuurijournalismin kritiikki tuo mieleen Antti Hurskaisen, mutta Salmenniemen äänenpaino on vähemmän kyyninen ja samalla vähemmän riehakas. Se tuntuu myös olevan vähemmän vihainen – Salmenniemi tuntuu jollain tapaa kiltimmältä. Kertoja tuntuu olevan hukassa itsensä kanssa, vaikka yrittääkin purkaa omaa häpeäänsä muiden preparoimiseen.
”Minun on mahdotonta ymmärtää paikkaani maailmassa.”
Kuten kertoja itsekin sanoo:
”Minä näen itseni jatkuvasti sivulta.”
Salmenniemi ammentaa niukkuudesta. Tapahtumia on haastatteluja lukuunottamatta vähän. Niinpä tilaa jää totta tosiaan kertojan havainnoille ja pohdinnoille. Niissä käsitellään esimerkiksi toksista maskuliinisuutta, perussuomalaisten kannatusta ja köyhyyttä – kertoja viittaa vähätuloisuuteen moneen otteeseen.
”Minun täytyy olla kiinnostunut rahasta. Köyhyyden ja epävarmuuden vuoksi minun täytyy olla kiinnostunut kulttuuripolitiikasta, koska se on vähien tulojeni lähde: valtion epätoivoinen yritys satsata hieman myös sivistyselämään.”
Perussuomalaisista kertoja tekee jopa ennustuksellisia havaintoja.
”’Joo… Mut siis saa nähdä kuka siinä kokkareiden ja persujen yhteyden luomisessa onnistuu. Se voi ihan hyvin olla joku nuori tyyppi. Tyyliin Wille Rydman.’”
Välillä kertoja pysähtyy, suorastaan jumittuu tilanteisiin ja ympäristönsä tarkkailuun, mikä toisinaan tekee tekstistä myös hieman junnaavaa ja tylsää.
Parhaimmillaan havainnot taas ovat teräviä ja tarkkoja.
”Hän nojasi itseään vasten. Hän piti kättäään kasvojen edessä kuin punnitsisi sitä. Hän katsoi nyrkkiään: tälläkään minä en ole koskaan lyönyt. En ole koskaan uskaltanut lyödä ihmistä, tai en ole ollut riittävän raukkamainen lyödäkseni. En ole väkivaltainen. Muille se on varmasti hyväksi. Mutta en ole varma, onko se hyväksi minulle.”
Lopulta romaanissa viehättää eniten siitä välittyvä sivullisuuden kokemus.
Harry Salmenniemi: Varjotajunta
2023, Siltala
246s.
Kansi: Mikko Rikala / Mikko Branders
Sivumerkkejä 