Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Amerikkalainen Elizabeth Strout on viime vuosikymmeninä kivunnut amerikkalaisen nykykirjallisuuden kärkinimiin. Hänen pienet suuret, arkiset ja samaan aikaan sukupolvien kokoisia teemoja taidokkaasti niputtavat kertomukset ovat hurmanneet eri-ikäisiä lukijoita.

Nimeni on Lucy Barton lähtee liikkeelle niin ikään varsin ”pienestä” liikahduksesta. Lucy on joutunut sairaalaan tulehtuneen umpisuolen vuoksi. Hän joutuu olemaan sairaalassa pidemmän aikaa ja toipumisensa tueksi hän saa seurakseen äitinsä. Alkaa matka muistoihin, Lucyn lapsuuteen ja kotikylän ihmisiin, menneisyyteen ja tarinoihin.

”Mutta kun näen muiden kävelevän tyytyväisinä kadulla, aivan kuin kauhu ei koskaan valtaisi heitä, tajuan, etten tiedä, millaista muilla on. Elämä on enimmäkseen arvuuttelua.”

Välillä muistelu vaikuttaa lähes juoruiluilta: entisten naapureiden ja tuttavien elämiä ruoditaan olan takaa. Lucy ja hänen äitinsä käyvät läpi ennen kaikkea vähän etäisempien ihmisten asioita, mutta lukijalle käy selväksi, että heidän kautta tavoitetaan myös jotain olennaista Lucyn omasta lapsuudesta ja perheen menneisyydestä. Käy ilmi, että Lucyn suhde vanhempiinsa ja lapsuuteensa ei ole ongelmaton. Hän on aikuisena etäinen vanhempiensa kanssa, vaikka juuri äiti hänen sairaalasängyn vierelle tuleekin – tosin Lucyn aviomiehen kutsumana.

Lucylla siis vaikuttaa olevan jonkinasteisia traumoja lapsuudestaan. Tarinan edetessä käy ilmi myös, että perhe on elänyt köyhyydessä. Tätä, kuten monia muitakaan asioita, Strout ei sano suoraan vaan kirjoittaa paljon rivien väliin, hienovaraisiin sivulauseisiin. Perhettä on esimerkiksi kylällä pidetty kummajaisina – jälleen tapa tuoda köyhyyttä esille muiden ihmisten kautta.

Tarinoista piirtyy esiin myös ahdistavampia otteita, mutta aivan suoraan ei pysty sanomaan, mitä kaikkea lapsuudessa on tapahtunut. Vaikka tarina valottaa Lucyn lapsuudenmuistoja, tulee lukijalle olo, että paljon jää edelleen myös pimentoon. Kaikkea ei yksinkertaisesti kerrota, vaan jätetään myös lukijan pohdittavaksi.

”Kuorma-auto. Se palaa toisinaan mieleeni hämmästyttävän tarkkana. Kuran raidoittamat ikkunat, viisto tuulilasi, saastainen kojelauta, dieselin ja mädäntyvien omenoiden ja koirien haju. En muista tarkasti, miten monta kertaa minut suljettiin kuorma-autoon. En muista ensimmäistä enkä viimeistä kertaa. Mutta viimeisellä kerralla olin ihan pieni, en varmaan viittä vuotta vanhempi, muutoin olisin ollut koulussa koko päivän. Minut lukittiin sinne, koska sisko ja veli olivat koulussa – niin minä nykyään ajattelen – ja molemmat vanhempani olivat töissä. Toisinaan jouduin sinne rangaistukseksi. Muistan suolakeksit ja maapähkinävoin, joita en pystynyt kauhultani syömään. Muistan miten hakkasin kirkuen nyrkeilläni ikkunoita.”

Vanhempien ja lasten välisessä suhteessa on myös paljon sukupolvien välisiä railoja. Tarina kerii auki myös Lucyn isän sotaveteraanitaustaa selityksenä kovalle tai hiljaiselle kasvatukselle. Tunteiden näyttäminen tai niistä puhuminen ei ole kuulunut Lucyn vanhempien kasvatustyyliin.

”Olen sanonut tämän ennenkin: minua kiinnostaa se, miten kykenemme tuntemaan ylemmyyttä toista ihmistä kohtaan, toista ihmisryhmää kohtaan. Sitä tapahtuu kaikkialla, kaiken aikaa. Minusta alhaisin piirre ihmisessä on tarve löytää joku jota nöyryyttää.”

Vaikenemisen kulttuuri, lapsen monimutkainen suhde hoivaajiinsa, perhesuhteet… ainakin näihin teemoihin Strout kertomuksessaan pureutuu. Kerrontaratkaisuna etäännytys eli tarinan kertominen paljolti muihin ihmisiin liittyvien anekdoottien kautta on kiinnostava, kertomusta tukeva ja toimiva.

”Ja juuri nyt, tätä kirjoittaessani, ajattelen taas kerran, miksen kysynyt häneltä silloin. Miksen sanonut: Äiti, minä opin kaikki rumat sanat siinä vitun autotallissa, jota me kutsumme kodiksi. Varmaan en sanonut mitään, koska toimin niin kuin olin toiminut lähes koko elämäni, olin peitellyt toisten mokia, silloin kun he itse eivät älynneet edes nolostua.”

Näennäisesti Stroutin romaani kertoo vähäeleisesti pienistä arkisista kohtaamisista ja tapahtumista. Voisi jopa sanoa, ettei se kerro mistään erityisestä. Silti, Strout onnistuu valaisemaan perhesuhteiden monimutkaisia kiemuroita, lasten ja vanhempien välisiä suhteita, uskomattoman tunnevoimaisesti ja moniulotteisesti. Hän on myös pikkukylien ihmisten ja tarinoiden kuvaajana varsin omaa luokkaansa.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton
My name is Lucy Barton
Suom. Kristiina Rikman
2018 (2016), Tammi
163s.
Kansi: Laura Lyytinen / iStockphoto