Koulukiusaaminen on Antti Röngän väkevän romaanin kantava teema. Sen päähenkilö on Aaro, jonka piinaavat muistot lapsuuden ajan kouluvuosien kiusaamisesta seuraavat myös aikuisuuteen asti. Aaro muuttaa yliopistoon opiskelun myötä uuteen kaupunkiin. Sen myötä alkaa uusi aika ja mahdollisuuus uusien kaverisuhteiden luomiselle, mutta hylkäämisen ja väkivallan kokemukset eivät unohdu ja vaikeuttavat uusien ihmissuhteiden luomista.
”Minun pitää kertoa heille nimeni ja todistaa että olen hyvä tyyppi. Se ei ole koskaan sujunut hyvin. Vaikka olen hyvä tyyppi. Tai olisin, jos en pelkäisi etten ole. Tai jos minulla ei olisi näitä ongelmia jotka olen nyt kantanut tänne, näissä ajatuksissa, näissä pahvilaatikoissa.”
Käy selväksi, että Aaron kokema väkivalta on ollut kaikenkattavaa ja traumatisoivaa sekä nuorta itsetuntoa syvälle nakertavaa.
”Mutta nyt on ilta ja kaikki ovat unohtaneet onnistumiseni. Nyt tarvitaan uusia onnistumisia.”
Jalat ilmassa on Röngän omakohtaisiinkin kokemuksiin perustuva esikoisromaani, joka kuvaa harvinaisen suorasti, satuttavasti ja raa’asti kiusaamisen jättämiä jälkiä. Ne ovat jättäneet paitsi pelkoja sosiaalisia tilanteita ja uusiin ihmisiin tutustumista kohtaan, myös esimerkiksi fyysis-psyykkisiä paniikkikohtauksia.
”Ponnistan sängyn laidalle istumaan. Katson vastapäisellä seinällä roikkuvaa maailmankarttaa. Se on piirretty vanhahtavaan, merelliseen tyyliin. Osaan ulkoa kaikki pääkaupungit. Turvaudun pääkaupunkeihin kaupan jonoissa, vilkkailla kaduilla, aina kun kädet alkavat vapista. Pääkaupunkeja luettelemalla voi torjua pahankin paniikkikohtauksen.”
Romaani kuvaa koulukiusaamista selkein, yksinkertaisin mutta paljon painoa sisällään pitävin lausein.
”Luuseri. Nössö. Luuseri. Aina kun ohitan bussipysäkillä värjöttelevän ryhmän, odotan että joku huutaa ääliö. Ääliö-Aaro. Odotan että joku räjähtää nauramaan. Sama juttu kauppakeskuksissa. Ohitan aulassa notkuvat nuoret ja odotan huutoa. Luuseri. Runkkari. Odotan lumipallojen suhahduksia. Ja eikö itsesääli ole surkeinta mitä on? Jos pahan olonsa paljastaa, ihmiset väsyvät, oikeastaan suuttuvat.”
”En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja tsemmpijulisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyvitä, minulle sai sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikään kuin ymmrrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä.”
”Haluaisin katkaista kaikki siteet entiseen elämääni, muuttaa todistajansuojeluohjelmaan Kanadan maaseudulle. Todistajansuojeluohjelman pitäisi olla kaikille avoin palvelu, koska me kaikki todistamme tätä maailmaa joka päivä.”
Röngän romaani kuvaa hienovaraisen tehokkaasti myös paitsi kiusaamisen arpia myös sen vaikutuksia kokonaiseen maailmankuvaan. Kiusaamisen jäljet näkyvät paitsi suhtautumisessa itseen lähes kaikkeen muuhunkin. Se romuttaa luottamusta koko maailmaa kohtaan.
Antti Rönkä: Jalat ilmassa
2019, Gummerus
224s.
Kansi: Jenni Noponen / Shutterstock
Sivumerkkejä 