Ranskan sensaatiokirjalija Édouard Louis on romaaneissaan perkanut omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä suhdetta vanhempiinsa varsin seikkaperäisesti. Jälleen ollaan autofiktion äärellä. Tarina alkaa nöyryyttävästä ja alistavasta seksikohtaukseksta, joka toimii lähtökohtana Louisin menneisyyteen sukeltavalle tutkielmalle. Siinä hän käy systemaattisesti läpi lapsuuttaan ja nuoruuttaan sekä tietoista muutostaan ja muuntautumistaan siksi ihmiseksi, joka hänestä on sittemmin tullut.
Jo Louisin aiempia romaaneja lukenut tietää, että hänen lapsuutensa ahdasmielisessä yhteisössä, väkivallan, halveksunnan, köyhyyden ja kurittamisen maailmassa oli varsin vaikea. Erityisen vaikea se oli rasismin ja homofobian kyllästämässä yhteisössä seksuaalivähemmistöön kuuluvalle nuorelle pojalle. Louis ymmärtää erilaisuutensa ja taustansa vaikutuksen omaan itseensä viimeistään lukiossa Amiensissa, verratessaan itseään muihin. Ensimmäisimpiä uusia mahdollisuuksia tarjoaa innostuminen näyttelemisestä ja teatterin maailma, joka tarjoaa konkreettisen tavan leikkiä olevansa jotain muuta kuin on.
Muutos metodina menee romaanissa kuitenkin astetta syvemmälle. Kertoja alkaa tietoisesti opettelemaan uusia tapoja, puhetyyliä ja olemista irtautuakseen häntä haavoittaneesta menneisyydestä. Hän myös vaihtaa nimensä Eddystä Édouardiksi. Samalla tavoitteena on näyttää muille ja kostaa menneisyyden vääryydet.
Louis puhuttelee alkuosiossa kerronnallaan isäänsä. Hän viittaa paljon vanhempiinsa. Tärkeäksi henkilöksi nousee myös opiskelutoveri Elena, joka edustaa kaikkea sitä mitä Édouard ei itse ollut lapsuudessaan tai nuoruudessaan ollut. Elena on eri yhteiskuntaluokasta ja avaa Édouardille ikkunan taidemaailmaan ja -piireihin. Tätä ystävyyttä ja uusiin ympyröihin totuttelua Louis kuvaa romaanissaan tarkasti.
Kiinnostavinta Louisin paikoin rönsyilevässä teoksessa on juuri muutoksen systemaattisuus – muutos metodina, kuten kirjan nimikin kertoo. Louis muistuttaa, miten kokonaisvaltaisesti luokkatausta leimaa ihmistä ja miten tuskallista siitä irroittautuminen voi olla. Vaikka luokkanousu onkin mahdollista esimerkiksi taloudellisesti tai sosiaalisesti, kuten Louisin esimerkki osoittaa, seuraa taustan heijastama häpeä ja leima pitkään. Tämä näkyy erityisesti kertojan päänsisäisissä pohdinnoissa. Ja vaikka omasta taustasta haluaa irrottautua, on siinä myös jotain turvallista, jonka menettäminen luo myös pelkoa ja turvattomuutta.
”Tunteissa on oma muutoksensa mahdollisuus, rakkaus voi muuttua mustasukkaisuudeksi, katkeruus vihaksi, huoli ahdistukseksi, kostonhimo näyttämisenhaluksi.”
Louisin kirja on jaettu keskenään melko erilaisiinkin lukuihin, vaikka pääosin romaani kulkee kronologisesti. Lopussa kuullaan monissa haastatteluissa läpikäyty tarina siitä, kuinka Louis sai ensimmäisen kustannussopimuksensa. Kerronnallinen epätasapaino tekee romaanista päiväkirjamaisen, mikä ei toisaalta autofiktiivisessä teoksessa ole kovin kaukaa haettua. Kirjasta löytyy myös valokuvia Louisista lapsena ja nuorena, usein ennen ja jälkeen -vertailuasetelmissa.
Louisin romaanien ystäville Muutos: metodi tarjoaa paljon tuttuja paloja Louisin elämäkerrasta. Hän on taitava kirjoittaja, jonka yhteiskuntaluokkaan liittyviä pohdintoja syventäviä teoksia jaksaa kuitenkin juuri niiden ulottuvuuksien takia lukea, vaikka Louisin henkilökohtaiset elämänvaiheet olisivatkin jo käyneet tutuiksi.
Osallistun kirjalla Helmet 2024 -lukuhaasteeseen #16 (kirjassa on valokuvia).
Édouard Louis: Muutos: metodi
Changer: méthode
Suom. Lotta Toivanen
2023 (2021), Tammi
265s.
Kansi: Perttu Lämsä
Sivumerkkejä 