Susanna Hastin omakohtainen esikoisromaani kertoo seksuaalisen väkivallan traumasta. Se palauttaa kertojan 1990-luvulle, pieneen pohjoiseen kylään, jossa väkivaltarikos on tapahtunut. Siellä kertoja on vasta 12-vuotias, kun hänelle tehdään jotain, mistä ei kuitenkaan ikinä puhuta tai jonka syyllisiä ei ikinä tuomita.
”Mutta en voi mitenkään palata tähän aikaa. En voi muistaa tytön ruumista tai mitään muutakaan hänestä, sillä elämäni alkaa oikeastaan vasta siitä hetkestä kun minut tuhotaan.”
Vuosia myöhemmin kertoja palaa repaleisiin muistoihinsa tavoitteenaan selvittää, mitä on tapahtunut. Hän muistaa huoneita ja paikkoja, mutta ei juurikaan konkreettisia tapahtumia. Muistojen kautta on mahdollista saada tunnustus sille, että se mitä tapahtui on totta. Sitä varten hän on kaivettava itsestään esiin rikostutkija ja suorittaa rikostutkimus, sillä tavoitteena on tutkia rikosta, joka hänelle on tehty.
”En ole ollenkaan varma miten onnistun rikostutkijana, joka perustaa tutkimusmenetelmänsä sellaisiin televisio-ohjelmiin kuin Mindhunter ja The Fall.”
Keholla ja ruumiillisuudella on merkittävä roolinsa tapahtumien selvittämisessä. Keho muistaa sellaista, mihin mieli ei vielä yllä. Tapahtunutta avataan teoksessa säästeliäästi. Käy kuitenkin ilmi, että syylliset ovat vanhempia poikia ja että he eivät ikinä ole joutuneet vastuuseen teostaan.
Hast selvittää tapahtunutta, mutta selväksi käy että hän tekee sen ennen muuta itsensä takia. Hast kuvaa, mitä seksuaalinen väkivalta tekee sen uhrille ja miten kauaskantoiset seuraukset sillä usein on. Tämä tulee esille esimerkiksi kohtauksessa, jossa kertoja kohtaa julkisessa liikennevälineessä ahdistelijan.
”Kotona ihmettelen miksi en vain lähtenyt vaunusta. Mutta tietenkään en lähtenyt. Tiesin tarkalleen mitä teen. Kuin hymni. Tein sen mitä pitää pysyäkseen hengissä. Ei saa provosoida. Täytyy vaikuttaa suostuvaiselta ettei ärsytä, mutta etäiseltä, ettei tyyppi saa ideoita. Hänen täytyy luulla, että en tiedä mihin hän kykenee. Täytyy esittää tyhmää mutta ei liian tyhmää. Täytyy säilyttää herkkä tasapaino. Täytyy olla valpas ja varovainen.”
Vaikka oikeus ei toteudu, oikeuden saamisen kokeminen omien muistojen tarkentamisen kautta tuntuu tärkeältä. Välillä teos on pikemminkin kuin esseekokoelma tai tutkielma kuin perinteinen romaani. Hast viittaa muihin, omasta elämästään ja traumoistaan ammentaviin kirjailijoihin, kuten Édouard Louis’hin ja Maggie Nelsoniin. Jälkimmäistä hänen teoksensa monella tapaa muistuttaakin.
”Kunnioitan mennyttä, joka repii minut auki.”
Rankasta aiheestaan huolimatta Hast kirjoittaa kauniisti. Teos on raju mässäilemättä kuitenkaan väkivallalla. Loppulause kiteyttää tarkasti ja pysäyttävästi sen, mistä koko teoksessa tuntuu olevan kyse.
Susanna Hast: Ruumis/huoneet
2022, S&S
268s.
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivumerkkejä 