Afrikan maa Algeria oli Ranskan siirtomaa 1800-luvulta aina 1960-luvun alkuun asti. Tähän maiden väliseen historiaan liittyy kipukohtia, jotka heijastuvat molempien maiden nykyisyyteen vielä tänäkin päivänä.
Tarinan päähenkilö on ranskalainen galleristi Naïma, joka on syntynyt Ranskassa, ranskalaiselle äidille, mutta jonka sukujuuret ovat Algeriassa. Naïman Mohamed-setä on aikanaan sanonut Naïman siskojen unohtaneen, mistä tulevat. Tämä sivumennen lausuttu jää kaikumaan Naïman mieleen pitkäksi aikaa ja hän haluaakin lähteä selvittämään sukujuuriaan.
Välillä seurataan siskosten isoisä Alia, joka joutuu tekemään valinnan itsenäisyysjoukoissa taistelusta tai siirtomaaisäntä Ranskan puolella olemisesta.
”Puolta ei valita millään tietyllä hetkellä, eikä se ole mikään yksi, osoitettavissa oleva päätös. Ehkä mitään valintaa ei koskaan edes tehdä, tai ei ainakaan niin selvästi kuin voisi toivoa. Puoli valitaan lukuisien pikkutekijöiden, pienten yksityiskohtien myötä. ”
Seuraavaksi seurataan Alin poikaa, ja Naïman isää, Hamidia, joka syntyy Algeriassa, mutta joutuu muuttamaan Ranskaan. Siirtolaiselämä Ranskassa ei ole mutkatonta ja Hamid kasvaa vanhempiensa Algeria-muistojen ja uuden ranskalaiskulttuurin välissä. Perhe muuttaa Flersin lähiöön Ranskassa, joka on täynnä harmaita ja valkoisia kerrostalorivistöjä. Alueelle odotellaan suurta hypermarkettia. Maisema on kuin piirretty viivottimella.
Hamid tapaa ranskalaisen Clarissen ja niin saa alkunsa Naïman ja hänen sisarustensa tarina. Lopussa seurataankin Naïman kerrontaa. Hän elää koko ikänsä Ranskassa, mutta taustansa vuoksi joutuu kokemaan osansa leimaamisesta, erityisesti islamistisen terrorismin aikoina. Naïma päätyy matkalle Algeriaan töiden kautta ja pääsee siten kaivautumaan syvemmin sukunsa historiaan ja juuriin.
”Jos Naïmaa on uskominen, Algeria on kuitenkin ollut aina jollakin lailla läsnä. Se koostui pienistä tekijöistä: hänen etunimestään, tummasta ihostaan, mustista hiuksistaan ja Yeman luona vietetyistä sunnuntaipäivistä. Sitä Algeriaa hän ei ole koskaan voinut unohtaa, koska sitä hän kantaa olemuksessaan, se näkyy hänen kasvoistaan.”
Zeniter kuvaa aidontuntuisesti ja hienovireisesti siirtolaisuutta, siirtomaahistoriaa ja sukupolvet ylittäviä muistoja ja sodan traumoja. Se kuvaa myös rasismia ja ennakkoluuloja vahvaäänisesti. Zeniter korostaa rasismia esimerkiksi siteeraamalla erään luvun alussa äärioikeistolaista poliittista siipeä edustavaa Jean-Marie Le Peniä. Sosiaaliviranomaiset Ranskassa puolestaan kehottamat algerialaisvanhempia unohtamaan entisen kotimaansa ja antamaan lapselle ranskalaisen nimen. Ali ja hänen puolisonsa Yema seuraavat vierestä, kun lapset unohtavat arabian kielen. Huomionarvoista on, että Ranskan algerialaiset kohtaavat rasismia molemmista suunnista.
”Algeria kutsuu heitä rotiksi. Pettureiksi. Koiriksi. Terroristeiksi. Luopioiksi. Roistoiksi. Saastoiksi. Ranska ei kutsu heitä juuri miksikään. Ranska ompelee suunsa kiinni piirittämällä vastaanottoleirit piikkilanka-aidoin. Kentien on parempi, etttei heitä kutsuta miksikään. Ei yksikään ehdotettu nimitys sovi viittaamaan heihin. Ne vain lipuvat heidän ylitseen kykenemättä määrittelemään heitä.”
Muistamisella on kirjan nimeä myöten roolinsa koko tarinassa. Esimerkiksi Naïman isä ei ole koskaan edes käynyt Algeriassa, mutta kulttuuri- ja historiaperimä silti näkyy hänen elämässään vahvasti. Muistot kulkevat sukupolvelta toiselle, vaikkeivat ne olisi omiakaan.
”Toisinaan Naïma listaa jonkinlaisena harjoituksena ennen nukahtamista ne pelot, jotka ovat hänen omiaan, ja ne, jotka hän on perinyt. Isältään perimiinsä hän luokittelee seuraavat:
– pelkään tekeväni kielioppivirheitä
– pelkään kertoa ihmisille etu- ja sukunimeni, etenkin jos he ovat yli seitsemänkymmentävuotiata
– pelkään, että minulta kysytään, minä vuonna perheeni tuli Ranskaan
– pelkään , että minut liitetään terroristeihin.”
Naïmalla ei niin ikään ole omia muistoja Algeriasta, mutta suvun traumoihin avautuu ikkunoita hänen matkatessaan perheen kotikylään Tizi Ouzou’hun aikuisena. Naïma päätyy kokoamaan taidenäyttelyä vanhoista sukulaistensa valokuvista ja kohtaa juurensa tällä tavalla.
Zeniterin romaani on hieno suku- ja sukupolvitarina, joka onnistuu käsittelemään siirtomaahistoriaa sekä yksityisen että yleisen, yhteiskunnallisen tasolla. Samalla se valottaa Ranskan ja Algerian välistä historiaa ja suhdetta kiinnostavasti.
Osallistun kirjalla Helmet 2023 -lukuhaasteeseen #20 (kirja kertoo naisesta, joka on matkalla).
Alice Zeniter: Unohtamisen taito
L’art de perdre
Suom. Taina Helkamo
2019 (2017), Otava
568s.
Kansi: Timo Numminen
Sivumerkkejä 