Elina Ylijaako on Lapista aikanaan etelään lähtenyt nainen, joka työskentelee Ympäristökeskuksessa näytteenottajana. Hän palaa kotimaisemiinsa Itä-Lappiin selvittämään menneisyytensä asioita ja pyydystämään jokavuotisen traditionsa mukaisesti pientä haukea. Hauen pyydystys on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Samalla Elina joutuu kohtaamaan menneisyytensä nuoruudenrakkautensa Jousian kanssa. Samaan aikaan häntä jahtaa kuitenkin ylikonstaapeli Janatuinen, joka haluaa pidättää Elinan murhasta epäiltynä.
Karilan romaani pursuilee erilaisia myyttisiä hahmoja näkistä peijooneihin, peikoista haltioihin ja erinäisiin henkiolentoihin – ja mystiseen suota asuttavaan haukeen. Se on täynnä taikaa ja yllättäviä juonenkäänteitä.
”Silloin näkki nousi pintaan lammen toisessa päässä. Se kohosi vedestä hitaasti kuin laskuveden paljastama ikivanha patsas. Se oli kaunis kuin kreikkalainen jumala. Elina tiesi, että se näytti mieheltä tai naiselta tai androgyyniltä sen mukaan, ketä sen oli tarkoitus houkutella. Kaikki, jotka erehtyivät katsomaan sen silmiä, eksyivät niihin, ja jotkut rakastuivat, ja jotkut rakastuneista kävelivät veteen saman tien ja hukkuivat.”
Romaani on mielikuvituksellinen ja kielellisesti rikas. Myytit ja tarut sekoittuvat varsin tavalliseen draamatarinaan. Sellainen nimittäin on Elinan parisuhdedraama, varsin tavallinen tarina. Hetkittäin mystiikka ja tarut tuntuvat kuin päälleliimatuilta muutoin arkisessa parisuhdetarinassa.
Karila kirjoitti romaanin ilmestymisen jälkeen Helsingin Sanomissa päätöksestään muuttaa romaanin päähenkilö miehestä naiseksi puolisonsa ehdotuksesta. Esseensä mukaan Karila piti tätä päätöstä ratkaisevan tärkeänä (paljon kehutun ja käännetyn) romaaninsa kannalta. Ehkä on tämän esseen syytä, että tätä tulee romaania lukiessa pohdittua ehkä tarkoituksenmukaista enemmän. Sukupuolikysymyksille sensitiivisilläkin silmälaseilla luettuna en kuitenkaan itse kokenut päähenkilön oletettua naiseutta ratkaisevan merkityksellisenä tai näe sitä tasoa, jolle romaani tällä ratkaisulla kohoaisi, minne se ei ehkä toisella ratkaisulla olisi yltänyt. Pikemminkin huomaan jatkuvasti pohtivani, ylikorostuuko sukupuolivalinta liikaa tarinan kustannuksellakin.
Karilan romaanissa on kaikuja myös ekokriisin syvästä kuilusta. Luontokuvaus on kaunista ja muutenkin ihmisen ja luonnon välinen suhde on temaattisesti läsnä tarinassa. Romaani tuntuu vihjaavan, että Lapissa tästä suhteesta on jotain vielä jäljellä, vaikka sielläkin sitä jatkuvasti horjutetaan.
Lappilaista eksotiikkaa viljellään romaanissa myös antaumuksella, huumorin keinoja ja karikatyyrejä hyödyntäen mutta samalla kuin alleviivaten, että näkökulma on kuitenkin sydämeltään lappilainen. Kertoja häilyy välillä kuin hämmennyksissään jossain junantuoman ja lappilaisen välimaastossa.
”Pöllö tuntui osaavan kaikki hommat ja puhui kuin syntyperäinen, mikä osoitti vain sen, että hän oli kotoisin muualta. Paikalliset tunsivat pelkästään oman alansa. Poronhoitajat osasivat poroasiat ja hirvenpyytäjät hirviasiat, ja harva kyläläinen oli koskaan kuullutkaan leppälinnusta. Vain junantuomat opettelivat kaiken, sillä he kokivat epävarmuutta siitä, saivatko kutsua tätä maata omakseen, ja se epävarmuus seurasi heitä hautaan asti.”
Karilan romaani on parhaimmillaan riemastuttavan ihmeellinen ja maaginen lukukokemus. Tällöin se vetää lukijan hengästyttävällä tahdilla mielikuvitukselliseen leikkiinsä, kuin mukanaan suonsilmään. Samaan aikaan minua vaivaa romaanin kerronnallinen epätasaisuus. Välillä myytit ja mystiikka tuntuvat päälleliimatuilta ja pohjatarinan arkisuus liian suurelta kontrastilta suhteessa siihen mielikuvitukselliseen ilotulitukseen, jota se toisaalla tarjoaa.
Mutta ne ikiaikaiset teemat, menneisyyden painolasti, irtipäästämisen vaikeus ja valintojen kiroukset, jotka tarinasta olen lukevinani välittyvät Karilan romaanissa myyttien ja legendojen kautta hienovireisesti.
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
2019, Siltala
280s.
Kansi: Safa Hovinen / Arla Kanerva
Sivumerkkejä 