Joonatan Tola: Punainen planeetta

Joonatan Tolan autofiktiivinen esikoisromaani vie 1980-luvulle ja hänen omaan lapsuuteensa. Joonatanin ja hänen sisarustensa lapsuutta hallitsee mielenterveysongelmista kärsivä isä, Mikko. Kertoja alkaa keriä isänsä tarinaa ja lapsuuttaan kuullessaan isoäitinsä sairastuneen. Samalla sukelletaan koko suvun tarinaan, vahvaan isoisän hahmoon ja taiteilijan, isä-Mikon mielenterveyden horjahteluun jo nuorena.

”’Mitä sinä tuijatat’, kasvot sanoivat, ’etkö sinä tiedä kuka minä olen? Minä olen Mikko J. Tola, alias Ringo.’”

Joonatanin äiti on sairaanhoitaja, joka yrittää pitää perhettä kasassa, mutta vahva rakkaus Mikkoon saa tämän laiminlyömään koko perheen hyvinvointia. Perhe elää liikkuvaista, boheemia taiteilijaelämää, jossa kuitenkin päihteidenhuuruinen ja kaikin tavoin sekava arki verottaa koko perheen hyvinvointia.

”’Tämä ei ole mikään naurun asia’, Horsma sanoi ja aloitti kauhukertomuksen. Se kertoi hyvin tuskaisesta nuoresta miehestä, joka alkaa kuulla päässään natsiupseerin äänen. Tämä ääni, joka ei hiljene edes unessa, seuraa miestä kuin pikkulasta valvova sairas äiti – joka onkin äänen alkuperäinen lähde. Ääni uskottelee suojelevansa miestä joltain suurelta onnettomuudelta vaikka oikeasti se pitää miestä löysässä hirressä. Se arvostelee lakkamatta kaikkea, mitä potlas tekee tai jättää tekemättä, kommentoi kaikkea mitä mies ajattelee ja asettaa loputtoman ristiriitaisia vaatimuksia: ryhdy Jeesukseksi, perusta sotilasimperiumi, kitke vääryys maailmasta, ammu aivosi pihalle, maalaa minut kankaalle.”

Ruuan ja rutiinien kanssa on vähän niin ja näin. Perhe saa useasti vierailuja sosiaaliviranomaisilta, mutta jollain tapaa lapset tuntuvat lipuvan lastensuojelu- ja sosiaalitoimen järjestelmien porsaanrei’istä läpi. On lähes ihme, että lapset ovat voineet pysyä tällaisissa olosuhteissa niin pitkään. Rakkautta ja kiintymystä perheessä on, mutta Joonatanin ja hänen sisarustensa lapsuus näyttäytyy silti varsin karuna.

Lyhyesti: äiti oli jonkinlainen elämäntapaidealisti joka kuvitteli kestävänsä, vaikka sitten koko planeetta harteillaan. Jonkin aikaa hän kestikin. Kunnes hänestä tiristettiin viimeinenkin mehupisara.”

Varmistettuamme, että isä hengitti, livahdimme lähimetsään leikkimään, ja piipahdimme kotona kun oli nälkä ja palasimme vasta iltahämärässä. Nakertelimme korppuja ja ruuantähteitä kaapeista. Toisinaan kävimme talonmiehen vaimon luona syömässä oikeaa ruokaa. Näkijäsiskoni osasi myös keittää makaronia ja riisiä, niin että pysyimme hengissä ilman äitiäkin. Luiden kasvattamiseen tarvittavia aminohappoja saimme kalapuikonjämistä joita siskoni salakuljetti esikoulusta, kunnes kyläkoulunkin kynttilät sammuivat. Alkoi vuoden synkin aika. Joulu.”

Eriparisilmäinen siskoni ja äiti uusi animesilmäinen lapsi sylissään kyykkivät hiiren hiljaa eteisessä. Isä kyttäsi Mora-puukko kädessä valmiina tappamaan. Puolimetriset lasinsirut eivät tuurilla viiltäneet kaulaani auki ja jälkeenpäin isoin vamma oli pieni naarmu siskoni poskessa. Uusi animesilmäinen pikkuveljeni ei sen sijaan selvinnyt pelkillä pintanaarmuilla. Mistään.”

Kertojan katse vanhempiinsa on henkilökohtainen, kaunistelematon ja karu mutta samaan aikaan lempeä ja lähes ihmettelevä. Mustaa huumoriakin tarinasta löytyy.

Ambulanssiin unohtuneen setäni hämmästykseksi isäni ensireaktio oli valtava helpotus siitä, että hän oli jäänyt henkiin. Ja hiton hyvä että jäikin henkiin, sehän tästä vielä puuttuisi, että oma isäni olisi kuollut ennen kuin minä kerkesin syntyä!”

Isässä oli herännyt anarkistin liekki. Hänestä oli tullut punkkari. Ja sotahullu. Ja inkkari. Ja juutalainen. Ja taisi hän ihan rehellinen hullukin olla.”

Kerronta on pirstaleista, mutta sellaiselta vaikuttaa myös tarinan henkilöiden elämä. Tarina kuljettaa lapsuuden muistoja kerronnallisesti eteenpäin, mutta välillä pysähdellään myös lyhyesti analysoimaan kerrottua. Epätasaisuudesta huolimatta tarinasta välittyy vahva tunne ja kokemuksellisuus. Tolan romaani on omaääninen esikoisteos, joka jää mieleen kummittelemaan.

Joonatan Tola: Punainen planeetta
2021, Otava
344s.
Kansi: Tuomo Parikka / kotialbumi

Jätä kommentti