Äidin ja tyttären välinen suhde on kaunokirjallisuuden ikuisuusaiheita. Vigdis Hjorth paneutuu siihen intensiteetillä.
Tarinan päähenkilö on keski-iän ylittänyt taiteilija Johanna, jonka puoliso on kuollut. Hänet kutsutaan Norjaan pitämään näyttely taidegalleriassa. Hän on aikanaan muuttanut kotikaupungistaan pois tarkoituksena jättää menneisyys taakse ja paeta lapsuuden kipeitä muistoja. Paluu omaan synnyinkaupunkiin Osloon nostaa pintaan paljon muistoja ja tunteita, erityisesti äitiin liittyen. Johanna haluaa tasata tilejä menneisyytensä kanssa, mutta se ei ole helppoa. Pään täyttävät muistot, väärin- ja oikeinymmärrykset, tulkinnat suhteesta äitiin, jonka pitäisi olla maailman läheisin, mutta josta on tullut maailman kaukaisin.
”Hän sanoisi että hän on nyt eri ihminen kuin silloin, On ymmärrettävää että vanhemmat toivovat lastensa näkevän heidät toisin silmin nyt kun heistä on tullut kypsempiä ja viisaampia. Mutta kukaan ei voi odttaa tai vaatia jälkeläisiltä että he hylkäävät lapsuudenaikaisen kuvansa äidistään, kukaan ei voi vaatia jälkeläisiltä että he pyyhkivät pois kuvan joka heille on muodostunut äidistä heidän elämänsä ensimmäisten kolmenkymmenen vuoden aikana nähdäkseen hänet puolueettomasti nyt kun hän on seitsemänkymmentä. Tai kahdeksankymmentävuotias.”
Yli 80-vuotiasta äitiään Johanna lähestyy soittamalla ja lopulta hiippailemalla jopa tämän talolla, tarkoituksenaan tavoittaa tämä edes jollain tavalla. Lapsuuden pettymyksiään ja suuttumustaan Johanna on käsitellyt taiteessaan, mikä on suututtanut koko lapsuudenperheen, myös äidin ja tyttären väliin asettuvan Johannan siskon.
”Täytyyhän hänen mieittiä sitä. Sitä mitä minä ajattelen, mitä minulle kuuluu, riippumatta siitä miten vihainen, miren närkästynyt hän on, hänen on mietittävä sitä, koska olen kaikesta huolimatta hänen melkein kuusikymmentävuotias lapsensa.”
Hjorthin kerronta on psykologisesti terävää ja kieli omaäänistä. Hän kuvaa äärimmäisen rehellisesti läheisiä ihmissuhteita ja niiden rikkoutumista. Äidillä on omat syynsä, selityksensä ja traumansa oman käytöksensä ja suhtautumisensa taustalla, mutta Hjorthin romaani ei varsinaisesti kerro anteeksiannosta tai ymmärryksestä vaan keskittyy tuskaan ja katkeruuteenkin. Kiinnostavaa on, että Hjorth ei tarjoile automaattisesti onnellisia loppuja tai tyydyttäviä sulkeisia, eikä pyytele anteeksi, vaan tuska voi tuntua pitkään tarinan päätyttyäkin. Lukijan on helppo aistia Johannan samanaikainen suuttumus ja pettymys äitiinsä ja lapsenomainen hätääntyneisyys tuon samaisen suhteen menettämisestä.
Hjorth tavoittaa kerronnallan monenlaisia tunnistettavia tunnetiloja. Tarkan juonen tai draamankaaren sijaan hän keskittyy kerronnassaan tuokioihin, tunnekuviin ja hetkiin sekä tyttären oman pään sisälle kiertyviin ajatuskulkuihin. Ne piirtävät silti tarkkaa kuvaa kohteistaan, äidin ja tyttären välisestä kipeästä suhteesta.
Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut
Er mor dod
Suom. Katriina Huttunen
2020, S&S
367s.
Kansi: Elina Warsta
Sivumerkkejä 