Tarinankerronnan voima ja vaarat ovat Kari Hotakaisen hersyvänhauskan ja tragikoomisen romaanin ytimessä. Suurten murrosten ja tarinallistamisen paineessa kaikki on muuttunut ja ihminen unohtunut siinä rytäkässä.
”Kotka liihotti aution maan yllä. Nousi sieltä vielä jokunen savu ja pilkotti muutama valo. Kotkan ei tarvinnut näkemäänsä nimetä, mutta Kaupungin Päättäjille pelkkä autius ei riittänyt. He ajattelivat: ellemme voi pitää Maaseutua asuttuna, pidetään se sitten haluttuna, ja niin he antoivat sille nimen Virkistysalue!”
Hotakaisen romaanin satirisoidussa todellisuudessa maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi, sillä kaikki ihmiset ovat muuttaneet Kaupunkiin. Kaupungin rakennuspolitiikka ei kuitenkaan ole pysynyt menossa mukana, joten kaikille ei löydy asuntoja. Osa majoitetaan nopeasti kyhättyihin parakkeihin tai kauppakeskuksiin pystytettyihin asumuksiin. Asunnot jaetaan sen perusteella, minkälaisen tarinan ihminen pystyy kertomaan elämästään. Tällaisen tarinallistamisen loukkuun jäävät esimerkiksi Raatteentie 62 asukkaat, jotka joutuvat raapustamaan omista elämistään vetäviä tarinoita saadakseen asunnon oman talon purku-uhan alla. Parhaat tarinat palkitaan asunnolla. Samaan aikaan ammatit ovat muokkaantuneet ja niitä on kadonnut. Osansa saavat myös esimerkiksi kirjailijat, joista on tullut autofiktion villityksen vallattua alaa terapeutteja, juontajia tai panelisteja (kuitti osuu myös omaan nilkkaan, Hotakaiselle tyypillisellä tavalla).
”Kirjailijoiden paikat ottivat ihmiset, joka eivät olleet aiemmin edes ajatelleet kirjailijan uraa. Kirjailijoiksi alettiin kutsua kaikkia niitä, jotka kertoivat omasta elämästään. Omakohtaista pidettiin jostain syystä – jota kukaan ei osannut selittää’ – omaperäisenä.”
Hotakaisen räävittömässä romaanissa kaikki on liioiteltua, mutta hätkähdyttävän tunnistettavaa. Hyväosaiset ovat sijoittuneet omille alueilleen ja ovat varsin irrallaan muusta porukasta. ”Heikomman aineksen” hoitelemisesta tavalla tai toisella päitään raapivat päättäjät ja viranomaiset.
Hotakaisen romaani tiivistää monia nykyajanilmiöitä riehakkaaseen seikkailuun. Esimerkkinä toimii Muumipeikko ja hänen asemaansa mukien ja laudeliinojen keulakuvana uhkaava supikoira. Monenlaisia anekdoottien ryydittämä tarinaa säilyttää kuitenkin punaisen lankansa. Se on loppujen lopuksi huumorin peittoon puettu tarina nykyajan keskittämiseen tähtäävästä aluepolitiikasta ja toisaalta brändienkiillotuksen ja tarinallistamisen aikakaudesta.
Hotakaisen kieli on ilotulituksenomaisen riemukasta ja sinkoilevaa, mutta samalla terävää ja maaliinsa alati osuvaa. Hotakaisen ansiona on, että vaikka hän satiirin keinoin piikittelee valtaapitäviä, hän harvoin iskee alaspäin.
Kari Hotakainen: Tarina
2020, Siltala
268s.
Kansi: Elina Warsta
Sivumerkkejä 