Tanssijanakin tunnettu Hanna Brotherus on viime vuosina kunnostautunut myös kirjailijana. Hänen esikoisteoksensa kertoo kirjailijaa itseään muistuttavasta viisikymppisestä naisesta, jonka lapset ovat lentäneet pesästä ja joka ryhtyy tutustumaan omaan itseensä – vahvasti kehollisuuden ja oman ruumiinsa sekä erityisesti kehosuhteensa kautta.
”Ymmärsin, etten voi enää ohittaa sitä, mitä on sisälläni. Minulla on tämä keho, joka on ainoa kotini. Mitään muuta en omista. Mistään muusta en ole vastuussa. Kaikki muu jää tänne, kun kuolen.”
Kehosuhdettaan kertoja alkaa purkaa lapsuudestaan lähtien kuvaten kokemustensa kautta kehoa muokanneet odotukset ja muiden ihmisten vaikutukset. Autofiktiivinen teos pohtii esimerkiksi sitä, mitä äitiys, tyttöys ja naiseus tekevät keholle.
”Näin unen, jossa ihoni kääntyi ympäri. Pinta murtui ja sisältä paljastui vereslihainen minä. Halusin ymmärtää, miksi tämä vimmainen ja hullu sisäpuoli riivaa minua enkä saa rauhaa.”
Romaanin lapsuudenkodista lähtevä äitiyden malli näkyy myös kertojan omassa elämässä. Täydellisen äitiyden tavoittelu näkyy kaikessa mutta vaatii välillä kohtuuttomia.
”Vanhemmuus on siirtymien ja keskeneräisyydeen jatkuvaa juhlaa. Se on valintoja, jotka eivät usein edusta selkeätä hyvää tai huonoa vaan mahdollisimman hyvää monista keskinkertaisista vaihtoehdoista. Kasvatusperiaatteista uskon enää siihen, että kannattaa pyrkiä ystävällisyyteen ja rehellisyyteen. Ja olla armollinen, kun päätyy täysin muualle.”
Nainen on aina lapsilleen saatavilla, leipoo ja kestitsee. Täydellisyyden tavoittelussa on heijastumia lapsuudesta, jossa odotukset varsinkin tytöille ovat olleet yksioikoisia.
”Meidät kasvatettiin niin kuin sirkushevoset. Silmiemme ulkoreunoille sidottiin läpyskät, jotka estivät näkemästä sivuille. Oli suotavampaa katsoa eteenpäin ja keskittyyä konkreettisiin toimiin kuin harhailla erilaisiin kiihotttaviin ajatusleikkihin. Oli oleellista olla kiltti, nätti, ahkera ja vaatimaton.”
Tarinan edetessä käy ilmi, että kertojan sisko on kuollut nelikymppisenä. Trauma vaikuttaa monella tapaa kertojan elämään. Samalla hän tulee paljastaneeksi itsestään henkilökohtaisen asian. Se tulee esille sekä siskon että kertojan oman tyttären kautta, kipeälläkin tavalla.
Brotheruksen romaani on päiväkirjamainen ja henkilökohtainen. Välillä se sortuu toistamaan myös kliseitä, mutta pääosin teos on kauniisti ja samaistuttavasti kirjoitettu. Se on kuin nahan luomista ja asioiden auki repimistä, mutta puhdistavalla ja eteenpäin katsovalla tavalla. Autofiktiona se on omanlaistaan terapiakirjallisuutta, jolla lienee ollut myös kirjoittajalleen puhdistava vaikutus. Ainakin monelle lukijalle se voinee sellaisen kokemuksen antaa.
Hanna Brotherus: Ainoa kotini
2021, WSOY
329s.
Kansi: Martti Ruokonen
Sivumerkkejä 