Pauliina Vanhatalolla on taito kirjoittaa pienistä asioista vaikuttavasti. Yleensä aiheena on perhe, työ tai oma itse. Tälläkin kertaa nämä kaikki arkiset aiheet löytyvät romaanista. Toisella elämällä Vanhatalo viittaa elämään sen jälkeen, kun suuret valinnat on tehty, sitten kun ihminen on jo aikuinen, eikä nuori (usein) suhteellisen laajan valintavalikoiman edessä.
”Kun yhdeksän ovea kymmenestä on suljettu, vaisto kehottaa sulkemaan myös sen joka on vielä auki.”
Vanhatalo kuvaa keski-ikäisen perheenäidin elämää ja eräänlaista tyhjyyttä, jonka päälle hän putoaa. Kertoja on kirjailija ja perheenäiti, joka on toipumassa masennuksesta. Luovassa työssä eletään dramaattisista käänteistä, mutta elämä on varsin arkista parisuhderiitoineen ja taloremontteineen. Onko siinä tilaa luovuudelle? On mahdollisuutta yllätyksille tai sille, että toimiikin toisin? Tällaisia kysymyksiä pohtii päähenkilö.
”Minä olen sellainen että… Sinä olet sellainen että… Me olemme sellaisia että… Kun kertoo samaa tarinaa niin kauan että osaa sen ulkoa ja on käynyt läpi jokaisen mahdollisen variaation, huomaa ennen pitkää kyllästyvänsä kaiken kertomiseen. […] Tarina on äkkiä niin kuin kiristävä takki. Rits, rätsä, rits, räts, sen saumat ratkeavat.”
Vanhatalon kieli on simppeliä ja pohdiskelevaa. Samaan aikaan hänellä on taito kirjoittaa arkisesta ja tavallisesta samaistuttavasti ja ajatuksia herättävästi.
”Minua on alkanut häiritä ajatus siitä etten ole enää kiinnostava.”
Romaani on päiväkirjamainen ja vahvasti sisäänpäinkääntynyt, mutta siitä puuttuu silti häiritsevä minäkeskeisyys – vaikka juuri minuudesta se kertookin. Yksityinen muovautuukin Vanhatalon käsissä yleiseksi.
Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä
2018, S&S
200s.
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Sivumerkkejä 