Perhe ei ole vieras aihe Juha Itkosen kirjallisuudessa. Tällä kertaa hän syventyy siihen erityisen tunteikkaasti.
Itkosen autofiktiivisessä romaanissa on kaksi perhettä: hänen oma lapsuudenperheensä 1970-luvun Hämeenlinnassa sekä aikuisena oma perhe Helsingissä. Lapsuudenperheessä kertoja on esikoinen, omaan perheeseen syntyy yhteensä neljä lasta. Itkonen käy läpi omia lapsuusmuistojaan ja lapsuudenperheen dynamiikkaa, suhdetta vanhempiin ja sisaruksiin. Oman perheen osalta hän kuvaa tunteiden kirjo varsin rehellisesti äärilaidasta toiseen. On vahvan rakkaudellisia hetkiä mutta myös riitoja ja yhteentörmäyksiä.
”Pikkuveli. Yhtä aikaa toivottu ja vihattu, uhka ja mahdollisuus. Muutos, yksinkertaisesti vain suuri muutos, ja muutokseen sopeutumisen hetkellinen vaikeus.”
Itkosen romaanissa kertoja pohtii omaa vanhemmuuttaan lähes koko ajan. Hän huomaa siinä herkkyyksiä ja kokee jatkuvia onnistumisen tai epäonnistumisen hetkiä. Hän reflektoi ja analysoi peiteetillä. Samalla hän käsittelee myös parisuhdettaan, mutta ennen kaikkea vanhemmuuden näkökulmasta.
”Erilaista sen sijaan oli se, että riidellessämme pelissä tuntui aina olevan enemmän. Emme varsinaisesti puhuneet erosta. Kumpikaan ei halunnut nostaa käsittelyyn sen mahdollisuutta, eikä Rose omien sanojensa mukaan ikinä edes ajatellut sitä. Minun mielessäni se oli siinä silti, varjona jossain riitojemme taustalla, ja toteutuessaan se olisi ollut erilainen kuin mikään meidän kummankaan aiemmista eroista, tiesimme sen molemmat. Kun on yhteisiä lapsia, riiteleminen on erilaista. Se vain on.”
Romaani tuo erityisen paljon esille vanhemmuuden nurjia puolia ja niitä hetkiä, joissa oma ihannevanhemman hahmo uhkaa murentua tyystin.
”Mutta perheessä tapahtuu helposti niin, että oman ahdistuksensa projisoi lähimpiinsä. Syyttää muita asioista, jotka pitäisi ratkaista itse. Vika on tuossa toisessa, ei ikinä minussa – jos hän vain käyttäytyisi toisin, minä olisin onnellinen.”
Romaani on autofiktiivinen, mutta mukailee suurimmalta osin Itkosen omia kokemuksia. Sen huomaa muistoista ja tarinoista, joita hän jakaa. Samalla toki ei varmuudella voi tietää, mitkä kaikki niistä ovat täysin tosia, missä on lisäyksiä ja missä keksittyäkin mukana. Perheellä on toki peitenimet. Vaimo on nimeltään Rose, kaksosista käytetään nimityksiä Pikku karhu ja Pikku tiikeri. Romaani sisältää paljon kirjailijan omaa pohdintaa erilaisista perhetilanteista ja siitä, miten kertoja erityisesti itse on niissä pärjännyt.
”Ryhdyin selvittelemään tilannetta. Jotenkinhan se oli pakko purkaa, ainakin hoitajalle huudetut törkeydet olivat liikaa. Oli sanottava tiukasti. Suututtava ja oltava ankara. Rose oli samaa mieltä, luin sen hänen silmistään. Vakiintuneessa työnjaossamme pahan poliisin rooli on minun heiniäni, sillä jostain syystä, ehkä vain siksi että olen mies, olen lastemme mielestä pelottavampi.”
Itkonen ei säästele itseään. Hän kirjoittaa myös muun muassa nuoruuden syömishäriöstä. Oman pojan kanssa puolestaan tulee jopa kiinnostavia yhteentörmäyksiä asenteissa ja näkemyksissä. Poika Joonatan tuo esille Ukrainan sodan synnyttämän russofobian ongelmallisuutta, mikä saa kertojan pohtimaan omaa asennettaan.
Vaikka Itkosen romaanissa kertojamies puhuu puhumistaan, ihmettelee hän samalla miesten puhumattomuuden perinnettä ja sen vahingollisuutta. Tämä on toki validi ja tunnistettava ilmiö, mutta jatkuva asian toistaminen hivenen uuvuttaa. Samalla hän tulee itsekin uusintaneeksi ja toistelleeksi tätä myyttiä.
Liiallinen selittelevyys häiritsee niin ikään kirjassa paikoitelleen. Loppupuolella Itkonen listaa teesinsä perhe-elämästä. Tällaisia on esimerkiksi seuraavanlaiset pohdinnat:
”Perheessä kaikki kasvavat, eivät vain lapset. Lapset kasvavat aikuisiksi ja aikuiset vähän vähemmän lapsiksi. Hae lohtua tästä ajatuksesta.”
”Jos olet aikuinen, muista olevasi sitä.”
Itkosen romaani tuntuu paikoitellen lastenkasvatusoppaalta ja perheen vinkkilistalta, vaikka se ei kaiketi pyri sellainen olemaan. Välillä asioita käsitellään myös melko klisesti ja siirappisesti. Vanhemman kokemusta omaavalle monet havainnot toisaalta tuntuvat kovin tutuilta ja osuvilta, joten parhaimmillaan Itkosen teos onnistuu myös sykähdyttämään.
Juha Itkonen: Teoriani perheestä
2023, Gummerus
297s.
Kansi: ei mainittu
Sivumerkkejä 