Herman Koch on jännitteisten kertomusten kiistaton mestari. Hän osaa rakentaa arkisen hyytäviä kuvauksia ihmismielen inhimillisistä mutta pimeämmistä puolista.
Tällä kertaa päähenkilönä on Amsterdamin pormestari Robert Walter, joka elää vaimonsa Sylvian kanssa rauhallista virkamieselämää. Eräänä päivänä, uudenvuodenjuhlassa, Robert näkee vaimonsa nauravan kollegansa Maarten von Hoogstraten jutulle Robertin mielestä hieman liian pitkään ja liian antaumuksellisesti. Sinänsä vähäpätöinen ja ohimenevä hetki painautuu Robertin mieleen eikä jätä tätä rauhaan: Robertille kuvio on selvä, vaimo on kyllästynyt avioliittoonsa ja pettää miestään.
”Ja sitten, vuoteessa, kun kuulin Sylvian käynnistävän kylpyhuoneessa sähköhammasharjan, tiesin yhtäkkiä. Mikä ei pitänyt paikkansa.”
Koch kuvaa hienopiirteisesti epäluulon ja mustasukkaisuuden tunteiden kehittymistä. Jännitettä rakennetaan kerronnallisilla keinoilla. Sylvia-vaimo on kotoisin ”nimeltä mainitsemattomasta” maasta, ehkä jostakin Lähi-idästä – maan nimeä ei kuitenkaan voi mainita – kertoja, pormestari, toteaa vedoten hollantilaisten rasistisiin ajatuksiin. Keksitty on myös tyttären, Dianan, nimi. Jotakin uhkaavaa vaimon kotimaahan ja perhetaustaan liittyy, mutta lukijan ei ole helppo keksiä, mitä se voisi olla. Vihjauksia esitetään, mutta pian lukijalle käy selväksi, ettei hän voi ihan tietää mikä on totta ja mikä Robertin kuvitelmaa.
Robertilla on haasteita niin perhe- kuin työasioissakin. Ensin hänen alaisensa tekee itsemurhan vain hieman sen jälkeen, kun Robert on irtisanonut hänet kavalluksen vuoksi. Lisäksi eräs toimittaja kiinnostuu Robertin menneisyydestä ja siellä mahdollisesti tapahtuneesta väkivallanteosta. Kaiken päälle Robertin vanhemmat ilmoittavat, että he aikovat päättää elämänsä yhdessä vielä ennen isän 95-vuotissyntymäpäivää välttääkseen vanhuudensairaan ja hitaan kuoleman.
Myös parhaalla ystävällä on oma kriisinsä, joka heittää varjonsa tarinaan. Sivujuonteillaan kirja kommentoikin eutanasiaa ja itsemurhia. Kaikki tämä tapahtuu Robertin riutuessa mustasukkaisuuden kourissa.
Parasta ja samalla hämmentävintä ja kutkuttavinta Kochin kirjoissa, ja myös tässä, on se, ettei ikinä voi oikein tietää mitä päähenkilöille tapahtuu. Jännitys on kokoajan ilmassa, tapahtui sitten jotain dramaattista loppujen lopuksi tai ei.
Juonilinjoja on Kochin tarinassa useita ja monet langat jäävät vain pätkiksi. Miten kaikki liittyy toisiinsa, jäi minulle välillä hieman epäselväksi.
Olen aiemminkin kiitellyt Kochia yhdeksi lempikirjailijoistani – eikä Pormestari tätä mielipidettä horjuta. Koch rakentaa jännitettä jälleen mestarillisesti. Myös kuva polkupyöräilevästä, periamsterdamilaisesta, trendikkään tiedostavasta – olkoonkin stereotyyppinen – pormestarista onnistuu loistavasti.
”Olin ollut poissa keskustelun aikana. Alankomaiden demokratiassa on määrätty, ettei pormestarilla ole äänioikeutta. Älkää minulta kysykö, miksi. Se on aivan yhtä suuri arvoitus kuin miten joku pääsee tässä maassa pormestariksi. Vaaleilla, voisi kuvitella. Yhdekssässäkymmenessäyhdeksässä prosentissa demokratioista pormestari nimitetään vapaiden ja avoimien vaalien perusteella. Vaan ei tässä maassa. Itse asiassa pormestarin nimittäminen tapahtuu täällä yhtä läpinäkymättömästi kuin Pohjois-Koreassa, Kuubassa tai Etelä-Ossetiassa.”
Juonilinjojen rihmasto kuitenkin tällä kertaa jää hieman hataraksi. Koch vihjailee vimmaisesti, aivan loppuun asti, mutta ainakin minulle kirja jätti tällä kertaa enemmän kysymysmerkkejä kuin vastauksia.
Osallistun tällä kirjalla Helmet 2017 -lukuhaasteeseen #39 (ikääntymisestä kertova kirja).
Herman Koch: Pormestari
De Greppel
Suom. Mari Janatuinen
2016, Siltala
383s.
Kansi: Susanna Appel
Sivumerkkejä 