Suomen historia ennen kuin Suomesta tuli Suomi-niminen valtio eli oikeastaan kertomus eräästä niemestä, josta myöhemmin tulisi Suomi, sen vaiheista ja yhteyksistä muuhun maailmaan, aina alkuräjähdyksestä jonnekin 1800-luvun alkuun. Jotakuinkin näin yksinkertaistaen voisi tiivistää Juha Hurmeen Finlandia-palkinnonkin voittaneen Niemi-romaanin.
Historiakirja ei kuitenkaan kuvaa Hurmeen romaania aivan perinteisessä mielessä. Se kun on paljon enemmän kuin mihin historia-genressä on yleensä totuttu. Kirjassa kyllä käydään läpi todellisia vaiheita niin Suomessa kuin Euroopassa – esimerkiksi islaminuskon leviäminen, Rooman vallan aika, keskiaika ja niin edelleen – mutta ennen kaikkea luodaan katsaus kulttuurihistoriaamme, kulttuurin ja sivistyksen kehittymiseen sekä muun maailman vaikutuksiin tämän niemen kehityksessä.
Hurme käy läpi todellisia historiallisia tapahtumia valtavaan lähdeaineistoon nojaten, mutta tuo niihin omat näkökulmansa ja mausteensa. Historia ei näyttäydy puisevana kehityskertomuksena vaan hullunkurisena joukkona sattumuksia, jotka ovat johtaneet siihen että olemme nyt tässä.
Lähteitä ja tapahtumia on niin paljon, että alle 500-sivuisessa opuksessa tämä tarkoittaa väkisinkin poukkoilua. Teos onkin hengästyttävää tapahtumien tykitystä ja välillä tapahtumia vain juostaan läpi, loppujen lopuksi melko vähäisellä analysoinnilla. Kaikessa runsaudessaankin teos on kuitenkin niin hurmaava, että syväanalyyseja ei jää hirveästi kaipaamaan. Kirja on kuin kollaasi tai mosaiikki, jossa kaikki palaset eivät välttämättä solahda saumattomasti vieri viereen tai yhteen, mutta joiden rakentumista on hienoa seurata.
Niemeä ei kannata yrittääkään ahmia kerralla, vaikka suhteellisen ohut kirja voisi tähän houkutella. Lukemista kannattaa pikemminkin palastella vaikkapa luvuittain, jotta saa imettyä kaikista pienistäkin kertomuksista mahdollisimman paljon.
”Keskiajan pimeydestä on kiistelty. Jotkut viisaat ovat sanoneet, että tutkijoiden aistima pimeys on johtunut silmät kiinni kulkemisesta.”
Hurmeelta on kiinnostava ratkaisu olla nimittämättä Suomea Suomeksi tai suomalaisia suomalaisiksi, vaan Niemeksi ja niemeläisiksi, sillä monin paikoin hän tuokin esille sen mikä lienee ainakin yksi kirjan sanomista: Suomi on osin sattumien kautta rakentunut idea, jolle on laitettu rajat, suomalaisuus on kuviteltu yhdysside näiden rajojen sisäpuolella eläville. Mitään puhdasta suomalaisuutta ei ole, vaan se on sekoitus eri kulttuureja, kieliä, kansallisuuksia ja vaikutuksia ympäri maailmaa. Hurme muistuttaa, että ”perinteisessä suomalaisessa kulttuurissamme” ei ole oikeastaan mitään omaa. Kansat eivät ole valmiita ideaaleja vaan ne ovat olleet jatkuvassa liikkeessä aina ja tulevaisuudessakin. Siten Hurme ottaa omalta osaltaan kantaa myös nykypäivän maahanmuuttokeskusteluun.
”Siksikin on viisainta puhua tässä vaiheessa Niemestä, että gentiikan tai kielitieteen näkökulmasta yhtenäistä Suomea tai suomalaisuutta on mahdoton määritellä.”
”Semmoista ei ole kuin ’valmis kansa’. Suomalaisuus kuten kaikki muutkin -laisuudet ja -läisyydet ympäri maapallon ovat tietenkin yhä liiketilassa, ihmiset kulkevat ja sekoittavat geenejään. Se on ihanaa ja terveellistä! Mixing the colours, kuten Iggy Pop laulaa. Prosessi pysähtyy vasta ihmislajin kadotessa planeetalta.”
Hurmeen teos on romaani, mutta sitä voi lukea myös historian tietolähteenä, sillä tyyli on jossain määrin tietokirjamainen, joskin vahvalla kertojanäänellä maustettuna. Hurme on itse sanonut, että kaikki siinä on ”totta” – yhtä pientä detaljia lukuunottamatta, mikä tarkoittanee sitä, että periaatteessa kaikki tapahtumat ovat johdettavissa lähdekirjallisuuteen. Teos olisikin oiva lisä esimerkiksi perinteisille historianpänttäyksille kouluihin. Toisaalta fiktio antaa enemmän tilaa Hurmeen omille näkemyksille ja yksinkertaistetuille yhteenvedoille, joita kirja myös paljon sisältää.
”Reiluuden nimissä on mainittava vielä Japanin sintolaisuus, joka on vanhakantaista ja luonnonläheistä tarinointia ja fiilistelyä siitä, kuinka jumalat syntyivät ja loivat Japanin saarivaltakunnan.”
Hurmeen teos on myös vahvasti humoristinen ja jossain määrin puhekielinen. Kieli on niin Hurmeen kuuloista, että hänet voi kuvitella vierelle selostamaan tarinaa itse. (En tiedä onko tästä tehty äänikirjaa ja kenen äänellä, mutta hauskaa olisi kuunnella sitä tosiaan Hurmeen itsensä lukemana.) Kieli on paikoitellen ronskiakin. Kyytiä saavat myös erityisesti uskonnot, joita avoimen ateistinen Hurme ruotii monissa kohdissa ankaran humoristisesti.
”Sokrates oli hauska äijä, Nietzschen arvion mukaan ’viisautta täynnä kepposia.’ Sokratesta ei kiinnostanut uskonnollinen ilmestys tai sokea toivo vaan perusteluja vaativa järki.”
”Rooman hajoamisen jälkeiset poliittisesti sekasortoiset vuosisadat olivat Euroopassa tiedon, sivistyksen ja tieteen kannalta ainakin osittain takaperoista aikaa. Levinnyt kristinusko surkasti filosofian teologiaksi ja tähtitieteen uskon kannalta tuiki tärkeän pääsiäisen päivämäärän sekavaksi laskemisopiksi. […] Arabit olivat fiksumpia, heidän tieteensä alkoi kehittyä nopeasti 800-luvulla, jolloin erityisesti Bagdadin legendaarinen, Tuhannen ja yhden yön tarinoissakin seikkaileva kalifi Harun al-Rashid, joka esiintyy pseudonyymillä Harun El Pullah Ahmed Ahneessa, ja hänen poikansa Al-Ma’mun olivat riittävän viisaita hallitsijoita ymmärtämään, että tieto on voimaa ja kulttuuri rikkautta.”
Hurme on itse sanonut, että teos on filosofiaa historiankirjoituksesta ja tähän on helppo yhtyä. Se on myös historiaa ja sen tulkintoja kyseenalaistavaa. Ennen kaikkea se on osoitus siitä, miten monella tapaa historiaa voi kirjoittaa. Se myös muistuttaa, että yhden historia ei välttämättä ole toisen historia, historiankirjoitukseen vaikuttaa aina myös näkökulma.
Osallistun kirjalla Helmet2018-lukuhaasteeseen #4 (kirjan nimessä on jokin paikka).
Juha Hurme: Niemi
2017, Teos
440s.
Kansi: Jenni Saari
Sivumerkkejä 