Carlos Ruiz Zafón ponkaisi kirjallisuuden ystävien tietoisuuteen viimeistään 2000-luvun alun Tuulen varjo -romaanillaan. Enkelipeli on tavallaan jatkoa ensimmäiselle osalle, mutta toimii myös yksittäisenä teoksena – takakannen tekstin perusteella se onkin Tuulen varjon ”paha sisarpuoli”. Yhteistä näille molemmille teoksille on ainakin unohdettujen kirjojen hautausmaa, joka esiintyy molemmissa.
”’Jotkut haluavat uskoa, että kirja valitsee lukijansa… kohtalo niin sanoakseni. Mitä näette täällä on yhteenveto vuosisatojen kuluessa kadonneista ja unohtuneista kirjoista, kirjoista jotka tuomittiin tuhottaviksi ja vaietuiksi ikiajoiksi, kirjoista jotka pitävät sisällään aikansa muistin ja sielun ynnä muut ihmeet, jotka ovat unohtuneet ihmisten mielistä.’”
Kirja alkaa mukaansatempaavasti. Tarina käynnistyy, kun toimittajana työskentelevä David Martín saa salaperäisen tarjouksen eräältä kustantajalta, joka pyytää tätä kirjoittamaan teoksen joka luo kokonaan uuden uskonnon. Vastapalvelukseksi kustantaja Andreas Corelli lupaa Davidille mainetta ja mammonaa. David tietenkin tarttuu tarjoukseen, mutta pian hän onkin keskellä tapahtumia, jotka saavat hänet epäilemään kaikkea ympärillään ja tempaavat mukaan pelottavaksikin äityvään seikkailuun. Pian ollaan myös tutulla unohdettujen kirjojen hautausmaalla.
”’Mietin asiaa ja tajusin, että huomattava osa suurista uskonnoista on saanut alkunsa tai levinnyt laajimmilleen tai vaikutusvaltaisimmaksi niinä historian hetkinä, jolloin yhteiskunnissa jotka ovat opin omaksuneet väestö on poikkeuksellisen nuorta tai köyhää. Yhteiskunnat, joissa seitsemänkymmentä prosenttia kansasta on iältään alle kahdeksantoista, ja näistä puolet nuorukaisia, joiden suonissa veri kiehuu aggressiivisena ja hedelmällisenä, ovat sopivaa maaperää uskon juurruttamiseksi ja levittämiseksi.’”
Ajallisesti nyt liikutaan 1900-luvun alkupuolella ja se sijoittuukin aiempaan aikakauteen kuin edeltäjänsä. Miljöönä on jälleen Barcelonan pimeät mutta tunnelmalliset kadut, jotka ovat omassa tärkeässä roolissaan romaanissa. Tarina on sekoitus synkkää jännityskertomusta, rakkaustarinaa ja sisältää jälleen myös mystiikkaa.
Pidin Enkelipelistä enemmän kuin Tuulen varjosta, ehkä siksi että se tuntui juonellisesti tempaavan mukaansa edeltäjäänsä nopeammin. Jälleen huomaan kuitenkin ärsyyntyväni samantyyppisistä asioista: Romaanien puitteet ja asetelmat ovat täysin kohdillaan mutta jokin tarinoissa tai niiden kerronnassa tökkii paikka paikoin. Olisiko se sitten se ajoittainen pyrkimys liiallisen ”kauniiseen kerrontaan”, joka kalskahtaa välillä vain kliseiseltä? Tai juonen sekavuus? Tai syvällisen runolliseen muotoon puettu kepeä viihtellisyys?
”Elettiin vuosia, jolloin aikuistuttiin nopeasti, ja lapsuuden liukuessa käsistä monella tytöllä ja pojalla oli jo vanhan ihmisen katse.”
Jotakin kiehtovaa niiden tunnelmassa kuitenkin on, joten varmastikin lukujonoon päätyvät myös Ruiz Zafónin kirjasarjan kolmas ja neljäs osa, Taivasten vanki ja Henkien labyrintti. Mielenkiintoista on nähdä, onnistuuko Ruiz Zafón kutomaan polveilevien romaaniensa juonet lopulta yhteen.
Osallistun kirjalla Helmet2018-lukuhaasteeseen #16 (kirjassa luetaan kirjaa).
Carlos Ruiz Zafón: Enkelipeli
El juego del ángel
Suom. Tarja Härkönen ja Anu Partanen
2009, Otava
607s.
Kansi: Piia Aho / Fondo F. Català-Roca
Sivumerkkejä 
Paluuviite: Carlos Ruiz Zafón: Taivasten vanki | Sivumerkkejä