Kiinnostava takakansiteksti sai minut tarttumaan Maria Peuran Tunkeilijat-novellikokoelmaan. Teos on monella tapaa ajankohtainen kokoelma tekstejä, jotka kertovat eri aiheista mutta nivoutuvat eheästi yhteen. Se on kokoelma tekstejä rajoista ja niiden ylittämisestä – tapahtui se sitten parisuhteessa, vastaanottokeskuksessa tai sukupolvien välillä.
”Ymmärsinkö oikein, oletko sinäkin valmis? Mennään sivummalle, ei toisten tarvitse tästä tietää. Vaikka olen kyllä kuullut iltaisin supinaa ja kikatusta. Tuskin kukaan jaksaa olla aivan hiljaa kymmentä päivää.”
Useampi novelleista käsittelee pakolaisuutta ja maahanmuuttajuutta, ja ne jäivätkin itselläni eniten mieleen. Mielenkiintoisesti kertoja ei kuitenkaan välttämättä ole pakolainen vaan esimerkiksi vastaanottokeskuksen työntekijä (Konkari), jolla olisi omissakin käsityksissään punnitsemisen varaa. Toisaalta Peura tavoittaa hienosti epätäydellisyyden ja harkitsemattomuuden sävyjä ihmisessä.
”Nöyrästi mä painan pääni edessänne, tunnustan, että minullakin kyllä on omat traumani. Jokaisella on tämänsä. Mutta sellaista, mitä te olette viime kuukausina joutuneet kokemaan, sellaisesta ei meillä ole mitään kokemusta, vaikka kaikki tässä ihmisiä olemmekin, ihan samassa veneessä.
Olen pahoillani, kun tällainen vesistöllinen vertauskuvakin heti alkajaisiksi nousi pintaan. Kuitenkin samassa veneessä oleminen on samassa ihmisyhteisössä olemista. Voimmehan ajatella Nooan arkkia, vähän keventääkin tätä raskasta asiaa, nähdä siellä kaikkia rakkaita eläimiä. Tunnetaankos muuten islamilaisessa kulttuurissa ollenkaan tätä meikäläisten raamatusta tuttua Nooaa?”
Kieli on oma kuriositeettinsa Peuran kokoelmassa. Peura kirjoittaa muun muassa meän kielellä ja erilaisilla murteilla. Kieli on paikoitellen roisia ja vaikeaselkoistakin, mutta kiehtovaa.
Osallistun kirjalla Helmet2018-lukuhaasteeseen #25 (novellikokoelma).
Maria Peura: Tunkeilijat
2017, Teos
222s.
Kansi: Eevaliina Rusanen
Sivumerkkejä 