Leymah Gbowee: Meissä on voimaa

Tarinat sodasta kerrotaan usein miesten, sotilaiden näkökulmasta, vaikka sota koskettaa mitä suurimmassa määrin myös naisia. Liberialainen rauhanaktivisti Leymah Gbowee tuo elämäkerrallaan sotaa elävien naisten näkökulmaa esille. Samalla hän tulee peilanneeksi sodan vaikutuksia yhteisöihin ja perheisiin myös laajemmin.

Meissä on voimaa -kansikuva

Katselkaa sitten raportit uudelleen ja kiinnittäkää huomionne taka-alalle, sillä siellä ovat naiset. Näette meidät pakenemassa, itkemässä, polvistumassa lastemme hautojen ääreen. Perinteisessä sotauutisoinnissa naiset jäävät aina taustalle. Meidän kärsimyksemme on aina sivujuonne.”

Länsi-Afrikassa sijaitseva Liberia kärsi kahdesta sisällissodasta vuodesta 1989 lähtien aina 2000-luvun alkupuolelle asti. Ensimmäisen sisällissodan myötä valtaan nousi kapinallisten päällikkö Charles Taylor. Korruptoitunutta ja ihmisoikeusloukkauksiin syyllistynyttä Tayloria vastaan nousi uusi kapina ja toisen sisällissodan myötä Taylor joutui vihdoin eroamaan vuonna 2003. Gboween elämäkerta ajoittuu erityisesti näiden sisällissotien aikaan.

Leymah syntyy tavalliseen perheeseen Liberian pääkaupungissa Monroviassa. Sodan synnyttämät levottomuudet katkaisevat Leymahin ja tämän sisarusten koulutien ja repivät rikki perhettä muutenkin. Perhe joutuu pakosalle. Leymah solmii suhteen väkivaltaiseen mieheen, synnyttää lapsia ja ryhtyy sosiaalityöntekijäksi auttamaan sodassa kärsineitä. Työnsä kautta hän aktivoituu taistelemaan rauhan puolesta. Lopulta hän tulee perustaneeksi eri uskontoja edustavien naisten yhteisen rauhanliikkeen, Wipnetin, jolla on vaikutusta myös maan poliittiseen kehitykseen ja loppujen lopuksi myös Charles Taylorin vallasta luopumiseen. Myöhemmin Gbowee nappasi työstään Nobelin rauhanpalkinnon. Gboween teos tallentaa näitä vaiheita tunteikkaasti.

Ei toiseen maahan voi mennä noin vain laatimaan juuri sille sopivaa suunnitelmaa. Kulttuurierojen vuoksi tulija ei ymmärrä paljonkaan näkemästään. En ikipäivänä menisi vaikkapa Yhdysvaltoihin väittämään, että ymmärrän sikäläistä tilannetta, en edes afroamerikkalaisen kulttuurin osalta. Hirvittävän konfliktin kokeneet ihmiset ovat ehkä nälkäisiä ja toivottomia, mutta eivät tyhmiä. Heillä on usein erittäin hyviä ajatuksia siitä, miten rakentaa rauhaa, ja heiltä pitää kysyä.”

Kirja ei ole kerronnaltaan erityisen jouheva vaan pikemminkin hyppelehtivä. Kaunokirjallisesti se ei välttämättä ole erityisen vaikuttava, mutta rauhanaktivistin tunteenpaloa siinä riittää kylliksi. Teos nostaa esille naisten alisteisen aseman sodan keskellä mutta toisaalta myös sen voiman, joka syntyy kun yhdessä asetutaan osoittamaan vääryyksiä ja taistelemaan niitä vastaan väkivallattomasti.

Kestävää rauhaa ei saada neuvoteltua ilman naisia, ja toisaalta naisista on rauhantekijöiksi vasta heidän purettuaan sisältään tuskan, joka estää heitä tunnistamasta omia voimavarojaan. Pelkkä tunteiden vapauttaminen ei tuo muutosta, mutta Wipnet kanavoi tuon uuden energian poliittiseen toimintaan.”

Yksityinen ja yleinen risteävät Gboween teoksessa kiintoisasti. Toisaalta kyse on yhden naisen rankasta perhe-elämäkuvauksesta, toisaalta vahvaksi poliittiseksi liikkeeksi kasvavan yhteisön synnystä. Gboween elämä ensin väkivaltaisen ja kontrolloivan Daniel-miehen kanssa, suhteet lapsiinsa ja myöhemmin suhde kannustavaan Tunde-mieheen kulkevat rinta rinnan Gboween poliittisen heräämisen kanssa.

Kirja antaa paljon tietoa Liberian lähihistoriasta. Sodan vaikutukset ovat rankkaa luettavaa, mutta naisten rauhanomaiset mielenosoitukset ja vahva poliittinen voimaantuminen rauhan rakentamiseksi ovat myös inspiroivia. Samalla teos muistuttaa, että rauha ei ole vain saavutettu tila vaan prosessi myös sen saavuttamisen jälkeen.

Sodan tuottamat psyykkiset vahingot olivat lähes käsittämättömät. Maassa oli nyt kokonainen nuorten miesten sukupolvi, joka oli oppinut tuntemaan itsensä ainoastaan ase kädessä. Monta naissukupolvea oli jäänyt leskeksi, raiskattu, nähnyt tyttäriensä ja äitiensä joutuvan raiskatuksi, lastensa tappavan ja tulevan tapetuksi. Naapurit olivat kääntyneet toisiaan vastaan. Nuoret olivat menettäneet toivonsa ja vanhat kaiken, minkä olivat kovalla työllä onnistuneet hankkimaan. Joka ikinen meistä oli traumatisoitunut. Olimme selviytyneet hengissä sodasta, mutta nyt meidän piti yrittää muistella, miten eletään. Rauha ei ole yksi hetki. Se on hyvin pitkä prosessi.”

Naiset ovat Gboween kertomuksessa kaiken kärsivien uhrien rooliin tyytymättömiä toimijoita, jotka kyllästyvät katsomaan ja kokemaan sodan kärsimyksiä ja päättävät tehdä asialle jotain. Tällaista näkökulmaa olisi kiinnostavaa nähdä enemmän myös kaunokirjallisuudessa.

Reaktiot olivat kaikkialla hämmästyttävän samanlaisia: poikkesipa kyseinen maa ja yhteiskunta Liberiasta miten paljon tahansa, naiset tunnistivat itsensä ja alkoivat pohtia, miten he voisivat yhdistää voimansa ratkaistakseen omat ongelmansa.”

Leymah Gbowee: Meissä on voimaa
Mighty be our powers: How sisterhood, prayer, and sex changed a nation at war
Suom. Kirsi Luoma
2011, Like
306s.
Kansi: Michael Angelo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s