Muutaman vuoden takainen, Euroopan pakolaiskriisiksin nimitetty turvapaikanhakijoiden määrän äkillinen kasvu on aihe, jota on jonkin verran käsitelty myös eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Saksalaisen Jenny Erpenbeckin romaani tarttuu aiheeseen omasta näkökulmastaan.
Romaanin päähenkilö on kohtalaisen joutilas eläkeläinen, entinen kielitieteiden professori Richard, jonka vaimo on kuollut ja rakastajatar lähtenyt.
”Lähtijän on itse järjestettävä lähtönsä, niin on ollut tapana, mutta vasta nyt hän oivaltaa, ettei ole koskaan aiemmin ymmärtänyt sen varsinaista merkitystä. Eikä tosin ymmärrä vieläkään. Hän ei myöskään ymmärrä, että muille hänen hyvästelemisensä on arkea, ja ainoastaan hänelle itselleen se merkitsee loppua.”
Richard törmää Berliinin Alexanderplatzilla nälkälakkoileviin turvapaikanhakijoihin ja kiinnostuu näiden tarinoista. Nimettöminä protestoivat nuorukaiset haluavat suunnata huomion epäoikeudenmukaiseen turvapaikanhakuprosessiin, joka sysää vastuuta ihmisarvoisen elämän, toimeentulon tai asumuksen järjestämisestä eurooppalaiselta valtiolta toiselle jättäen jälkeensä joukon paperittomia, ainaisessa epävarmuudessa ja epäinhimillisissä olosuhteissa eläviä ihmisiä.
”Täällä on sääntöjä, he sanovat, teidän täytyy noudattaa niitä, mikäli haluatte jäädä. Ja lopuksi he sanovat: Ette te voi kiristää meitä. Mutta mustaihoiset miehet eivät kerro, keitä ovat. He eivät syö, eivät juo, eivät kerro keitä ovat. He vain ovat paikallaan. Miehet, jotka kuolevat mieluummin kuin kertovat keitä ovat, vaikenevat, ja heidän vaikenemisensa sulautuu muiden odotukseen saada vastauksia kaikkiin kysymyksiinsä, ja yhdessä ne muodostavat suuren hiljaisuuden Berliinissä keskellä Alexanderplatzia. ”
DDR:ssä elänyt Richard kokee jonkinlaista yhteenkuuluvuutta näihin mielenosoittajiin. Onhan hän itse elänyt läpi sen, että oma kotimaa vaihtuu kesken matkan ja juuttunut myös henkilöön käyvän byrokratian rattaisiin. Koska eläkeläisellä on aikaa, hän ryhtyy haastattelemaan näitä eri puolilta Afrikkaa tulleita turvapaikanhakijamiehiä, jotka on siirretty paikalliseen vanhainkotiin odottamaan turvapaikanhakuprosessiensa etenemistä. Näin Richard tutustuu heidän taustoihin ja elämäntarinoihinsa. Samalla hän oppii, millaisessa hallinnollisessa himmelissä pakolaisstatusta halajavat joutuvat pyörimään tämän päivän Euroopassa. Richard oppii myös, miten jokaisella turvapaikanhakijalla on oma, yksilöllinen tarinansa.
”Richard on viime aikoina toistuvasti lukenut uutisia Välimerellä kaatuneista veneistä. Italian rannoille huuhtoutuu nykyään lähes päivittäin afrikkalaisten pakolaisten ruumiita. Minne heidät haudataan? Kuka tietää heidän nimensä? Kuka kertoo heidän vanhemmilleen, että he eivät selvinneet Eurooppaan asti – eivätkä palaa enää koskaan?”
Erpenbeck on rakentanut tarinansa tarkasti. Richardin menneisyys ja muurin murtumisen jätttämät rajanvedot ovat läsnä kirjassa jonkin verran. Ne vertautuvat turvapaikanhakijoiden tilanteeseen erityisesti Richardin omissa pohdinnoissa.
Kieli on tarinassa monella tapaa merkityksellinen. Richard on entiseltä ammatiltaan kielitieteilijä ja päätyy opettamaan saksan kieltä myös turvapaikanhakijoille. Kirjan monimerkityksellinen nimi tulee niin ikään turvapaikanhakijoiden saksan kielen opinnoista, joiden verbintaivutuksia opettaa Richardia kiehtova nuori etiopialainen nainen.
Richard on omalla tavallaan ristiriitainen päähenkilö ja siksi kiinnostava. Hänestä ei ole tehty mitenkään luontaista hyväntekijää vaan kiinnostus turvapaikanhakijoita kohtaan on myös vilpittömän uteliasta. Myös hänen haastattelemat turvapaikanhakijat pääsevät kuitenkin omilla tarinoillaan vahvasti esille.
”Hän upottaa haarukan täyteen salaattikulhoon ja pohtii ateriaa pureskellessaan, että jo pelkästään ajatuksen tasolla olisi sangen epärehellistä, mikäli hän jonain päivänä todellakin lopettaisi syömisen solidaarisuudesta, jota tuntee maailman köyhiä tai hädänalaisia kohtaan. Hän ei silti pääsisi koskaan ulos vapaan valinnan häkistä. Hänen syömättömyytensä olisi valinnan vapauden luksuksen lukkojen taakse teljettynä aivan yhtä sattumanvaraista kuin mässäilykin.”
Erpenbeckin romaani nostaa esille Euroopan turvapaikkaprosessin epäinhimimillisyyttä, järjettömyyttä ja sen raakoja seurauksia kaunistelematta. Samalla se muistuttaa, että Euroopalla on oma historiansa, mikä tuntuu nykypolitiikan valossa unohtuneen.
”Kun ihmisiltä pyytää apua, he sanovat: Ne miehet ovat kuulemma pahasti traumatisoituneita – saattavat vaikka hajottaa koko asunnon? He sanovat: Vaikka me auttaisimmekin, niin ei se tätä ongelmaa silti ratkaise. He sanovat: Miesten majoittaminen meidän naapurustoomme ei ole ollenkaan hyvä ajatus, sillä siellä asuu ihan liikaa natseja. He sanovat: Vaikka yöpyisivätkin meillä, niin millä he eläisivät? He sanovat: Me voimme tietysti auttaa jonkin aikaa, mutta eihän tälle tilanteelle ole loppua näköpiirissä. He sanovat: Yksi voi kyllä asua täällä, mutta mitä se hyödyttää – heitä kun on niin paljon.”
Vaikka Erpenbeck kritisoi romaanillaan maahanmuuttoa rajoittavaa politiikkaa ja järjestelmiä, sen mieleenpainuvin anti on yleisinhimillisissä, ihmistenvälisissä kohtaamisissa. Se tuntuu muistuttavan, että myös tavallisilla ihmisillä on oma vastuunsa ja mahdollisuutensa auttaa apua tarvitsevaa ihmistä tämän taustasta tai tilanteesta riippumatta.
Romaanista erityiskiitoksen ansaitsevat myös Jukka-Pekka Pajusen hieno suomennos ja Laura Lyytisen kaunis kansi.
Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt
Gehen, ging, gegangen
Suom. Jukka-Pekka Pajunen
2019 (2015), Tammi
413s.
Kansi: Laura Lyytinen
Sivumerkkejä 