Mikko Rimmisen uutukaisen päähenkilö on eräs herra Lyy. Hän on päällisin puolin aivan tavallinen mies, joka asuu Helsingissä, kerrostalossa, yksin. Hän ajelee autollaan silloin tällöin, mutta pääosin viettää aikaansa kotonaan olematta juurikaan tekemisissä naapureidensa kanssa, ainakaan tarkoituksella. Taloyhtiön naapurit muodostavat kuitenkin tarinan merkittävimmän yhteisön. Kun herra Lyy sitten ystävystyy lähes tahtomattaan naapurin nuoren pojan kanssa, joka sittemmin katoaa, on herra Lyy yhtäkkiä keskellä mitä omituisinta tapahtumasarjaa, eikä meinaa pysyä siinä mukana itsekään.
Herra Lyy on perisuomalaisittain hillitty ja omissaan viihtyvä mies. Puolivahingossa hän joutuu kuitenkin tukkanuottasille naapureidensa kanssa, joihin lukeutuu esimerkiksi ilkeämielinen herra Tietäväinen, joka ei juuri näe hyvää kanssaihmisissä. Päähenkilö Lyy puolestaan pitää sisälläänja menneisyyttään ja surua, joka ei ota purkautuakseen. Rimmisen päähenkilönä on jälleen ihminen, joka ei paistattele onnistumisten tai menestyksen valokeilassa vaan pikemminkin hieman sivussa ja syrjässä.
Teos on sinänsä helppolukuinen ja tarina seurattavissa, mutta Rimmiselle tyypillinen hengästyttävä rytmi ja tunne siitä, että kohta jotain tulee tapahtumaan, on jälleen mukana. Tarina on sijoitettu Helsinkiin, tapahtuu vain muutaman päivän aikana ja sijoittuu pääosin yhteen kerrostaloon.
Rimminen on kielellisesti omaa luokkaansa, joka onnistuu suhteelliseen vähillä tapahtumilla ja kuvailuilla välittämään uskomattoman hyvin tunteita, erityisesti vaikeasti sanoitettavia tunteita ja tapahtumia. Sellaisia ovat esimerkiksi sosiaaliset tilanteet, joissa hyvää tarkoittavat aikeet johtavat toimintaan, joka ei ole sosiaalisesti hyväksyttyä.
Juuri sosiaalisen kanssakäymisen haasteiden, väärinymmärrysten, tulkintojen ja epäsuhtaisten rytmitysten kuvaamisessa Rimminen on mestarillinen. Vaikka Rimminen kikkailee kielellä, keksii uusia sanoja ja tekee dialogista paikoin kiusallisen vaivalloista, kaikki tuntuu luontevalta, eikä väkisin väännetyltä tai kikkailu itsetarkoitukselliselta.
Rimmisen kielestä ja kerronnasta myös huokuu empaattisuutta, jonka vuoksi lukija heittäytyy tarinan päähenkilön puolelle, vaikkei hän kivoimmasta päästä vaikuta olevankaan. Myös lempeä huumori välittyy kielestä.
”Seisot siinä kaiteen kyljessä suojalasihökötys edelleen vasemmassa kädessäsi riippuen ja ihmettelet tuota onnellistunutta yhteenkuuluvuudentunnetta suhteessa kaikkiin noihin sinänsä yhdentekeviin ja osin vastenmielisiinkin ihmisiin, jotka ympärilläsi nyt kailottavtat huraata ja ilakoivat ja kuplivat jaollisuutta, osallisuutta, luonnonnäytelmän äärellä avautuvaa yhteistä pienuutta, ja niin keskittynyt olet hivelemään tuota häkellyttävän sileäksi oiennutta mielentilaasi, että niillä sijoilla kuluu toista tuntia eikä sinulle jää pienintäkään mahdollisuutta kiinnittää huomiota siihen, mitä siellä ympärillä tapahtuu, ja kamaliahan siellä tapahtuu, se on sanomattakin selvää.”
Rimmisen katse on päähenkilöönsä hieman surumielinen mutta ymmärtävä. Ehkä empatiaa on helppo tuntea juuri päähenkilön sosiaalisen rajoitteisuuden vuoksi. Mies kun ei meinaa saada sanaa suustaan ihmisiä kohdatessaan, tai ainakaan niitä oikeita sanoja, vaan suusta pääsee paljon ähkäisyjä, murahduksia ja muita äännähdyksiä. Varsinkin loppua kohden hädissään koheltavassa päähenkilössä on jotain kaikille tuttua. Epävarmuus omasta itsestä sekä kuoleman ja häpeän pelko ovat tunnistettavia tunteita.
Kerronta on viipyilevää ja siten välillä kaikessa jahkailussaan vaivaannuttavaakin, mutta silti Rimminen onnistuu tarinallaan kovertamaan esiin ihmisyyden perusolemusta, joka hänen tarinassaan kätkeytyy kyllähäneihin ja niinkuneihin. Näin hän tavoittaa hienosti nähdyksi tulemisen pelkoa ja pakenemisen tarvetta, joita tarinan päähenkilö tuntuu kokevan.
”Vaan ei, nyt pelkkä onnellisuuden mahdollisuuden varovaisen harkitsemisen aavistus, onnellisuuden mahdollisuuden varovaisen harkitsemisen aavistus ilman välitöntä toivomusta tai pelkoa kuolemasta, saa sinut täyttymään kivistävällä pakahtumuksella, jolle ei yksinkertaisesti ole nimeä, ja siinä on kyllä ihan hirveän paljon sisältöä pelkäksi pelkkyydeksi ja nimettömyydeksi.”
Oman vinkeän kierteensä tarinaan tuo Rimmisen kertojaratkaisu, joka kääntääkin huomion sinuun. Sinuttelu on kokeellinen keino, mutta tuntuu alleviivaavan tarinassa sitä, että myös lukijan olisi syytä nähdä itsessään hieman herra Lyytä. Tai ainakin löytää itsestään ymmärrystä ihmisten taustan tai tarinoiden vaikutuksista heidän olemiseensa.
Kirjan nimi Jos se näyttää siltä kääntyykin omassa mielessä tarkoittamaan pikemminkin sitä, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää.
Osallistun kirjalla Helmet2020-lukuhaasteeseen #22 (kirjassa on epäluotettava kertoja).
Mikko Rimminen: Jos se näyttää siltä
2019, Teos
235s.
Kansi: Johannes Nieminen / Tatu Tuominen
Sivumerkkejä 