Aikalaiskritiikki on parhaimmillaan purevaa, ajan kummallisuuksia purkavaa ja sanoittavaa, sen kipupisteitä osuvasti hahmottavaa havainnointia elämästä. Eräänlaista nykyaikakauden kritiikkiä epäilemättä tavoittelee myös Pontus Purokuru romaanillaan, joka yrittää tosin kovasti vakuuttaa lukijansa epäromaaniudestaan. Römaani on kerronnan muotoja, tekstilajeja ja graafisia elementtejä sekoittava, vahvasti sosiaalisen median ja meemiaikakauden rytmistä ja ilmaisusta ammentava teos, joka näistä molemmista elementeistään johtuen tuo väkisinkin mieleen toisen samantyylisen kirjailijan, Johannes Ekholmin, jonka Rakkaus niinku- ja Planet Fun Fun -romaanit on rakennettu tyylillisesti hyvin samalla lailla ja jotka myös kertovat samoista aiheista. Ekholmiin myös viitataan kirjassa.
Kertomuksen normeja rikkomaan pyrkivässä romaanissa ei ole ainakaan kovin selkeälinjaista juonta. Sen päähenkilö on prekariaattiin kuuluva, netistä pienehkön elantonsa saava, mutta samaan aikaan sen kieroutunutta logiikkaa, läpikaupallista sisältöä ja somen syövereissä räpiköivien ihmisten haurasta itsetuntoa ruokkivaa tykkäyskilpajuoksua kritisoiva, kolmikymppinen, Purokurua itseään muistuttava henkilö. Jossain määrin kirjaa voi pitää myös autofiktiivisenä, vaikka – kuten kaikella muullakin teoksensa sisällöllä – Purokuru pyrkii monin tavoin parodioimaan tätäkin kirjoituslajia.
Vahvana teemana kirjassa vaikuttaa ainakin olevan sosiaalisen median läpitunkevuus. Se, miten se läpikapitalistisena järjestelmänä vaikuttaa niin monen toimeentuloon ja pakottaa varsinkin teoksen päähenkilön tapaan kulttuurialalla toimivat valjastamaan sen oman itsensä, brändin rakentamiseen ja ylläpitämiseen.
”aikoinaan oli oma tila, sitten tuli julkinen seinä
kunnes kaikki korvattiin aikajanalla = cv:llä”
”facebook on vähän ku kävis sukulaisissa joka päivä häpeämässä itseään”
Tekstissä vilahtelevat myös samanikäiset, toimittaja-kirjailija-kulttuuripiireistä tutut henkilöt Veikka Lahtisesta Oskari Onniseen. Teosta lukiessa tuntuu välillä kuin olisi Purokurun omassa kalliolaisen baarin nurkkapöydässä, ”contentti” tulee sieltä, pyörii sen ympärillä ja kaiketi myös pyrkii ironisoimaan ja kritikoimaan sitä.
”mulla on joka päivä fb-chatti 5-15 ihmisen kanssa ja muut media päälle
mä nautin poikkeuksetta sun kanssa chattaamisesta
erityisesti nyt kun lähdit ja ei voida charraa kasvokkain
tulee aina hyvä fiilis kun näkee että sulta on tullut viesti
sellainen karkkiefekti
näin unta että hyökyaalto vei oskari onnisen
sad reacts only”
Halutessaan jatkuvat populaarikulttuuriviittaukset ja namedroppailut voikin varmasti tulkita eräänlaisena somemaailman pönkittämän kuplautumisen ilmentymänä ja samalla sen kritiikkinä. Kovin sisäsiittoiselta ja sisäänpäinkääntyneeltä maailmalta römaanin ”contentti” silti tuntuu.
Kerronta on käytetyn termin tapaan fragmentaarista, välähdyksenomaista, aivan kuten se sosiaalisen median maailma, josta se haluaa vimmaisesti kertoa. Teksti rakentuu paljon piikkien, ironian ja meemien varaan ja mukailee rytmiltään somemaailman punchlinetyyliä, jossa välimerkit on heitetty romukoppaan. Visuaalisesti teksti pursuaa erilaisia tekstityyppejä ja fontteja, kuvia ja emojeja, lehtijuttupätkiä ja mainostekstejä.
Purokuru on tyylilajinsa nokkela edustaja, joka hallitsee some- ja meemimaailman kielen, rakenteen ja piikit, joita hän käyttää paikoin taitavastikin. Oman kalliolaisen kulttuurikuplansa Purokuru tuntee hyvin ja viskoo piikkejä pääosin sinne.
”juon ahdistukseeni
smoothieta johon laitan pohjalle kookossoijajugurttia ja kauramaitoa
hedelmäksi banaanin ja marjaksi pakastemustikoita […]
millainen smoothie susta tulisi?”
”black fridayna ennätyspaljon mun feedieissä eri tason ’diskurssia’
1. taso: missä on parhaat alennukset
2. taso: paheksunta shooppailusta koska ympäristö
3. taso: paheksunnan paheksunta koska paheksuminen on elitismiä pienituloisi kohtaan joille alennukset on hyvä juttu
4. taso: paheksunnan paheksunnan paheksunta koska paheksunnan paheksunta on vain keskiluokkaista identiteettilarppia
5. taso: perus shoppailu mutta kaiken edellisen sisäistäneenä”
Samaan aikaan some on tietenkin kertojalle valtavaa ahdistusta tuottava, läpi koko elämän ja arjen tunkeva väline, joka uhkaa viedä tämän mennessään. Tarinassa se rinnastuu esimerkiksi huumeisiin.
”olenko ainoa jolle internet on tärkeä hyvinvoinnin lähde
juon siitä joka päivä vaikka se sijaitsee kaatopaikalla”
”snuurf snuurf kuului sieraimesta kun vedin liketyksiä nenään rukkatun kaksikymppisen läpi, tykkäykset nousi nopeasti päähän ja tuotti kevyen olon.
Avasin stäshin kannen ja tarkistin paljonko kamaa on jäljellä. 42 lukematonta twitter-notifikaatiota, kolme yksityisviestiä instassa. 17 noottia facesta.”
Somemaailman katkeroittavaa, ahdistusta herättävää luonnetta purkaessaan Purokuru epäilemättä onnistuu kiteyttämään monia somessa aktiivisesti olevien ajatuksia (kaikki eivät ole, mikä Purokurua lukiessa voi toisinaan unohtua) ja saa hymähtämään hyväksyvästi muutamalle meemimäiselle sutkautukselle tai terävälle oivallukselle.
Jostain syystä somemaailman sisältä käsin somea kritisoivat tarinat vain tuntuvat jotenkin – kaikessa aikalaisuudessaan – ajasta irti olevilta, hieman väsyttäviltä kritiikeiltä. Kyynisyydellä ja ironialla läpikyllästetty rö/omaani uhkaa hukkua juuri niihin. Loppujen lopuksi tulee mieleen, että enemmän kuin maailmasta – tai edes lopulta maailmasta, jossa on sosiaalinen media – Römaani tuntuu kuitenkin jäävän tarinaltaan pyörimään sinne pieneen, sisäpiiriläisten baaripöytään ja koskettamaan sen ulkopuolelle harmillisen vähän, vaikka mahdollisuuksia siihenkin olisi.
Osallistun kirjalla Helmet2020-lukuhaasteeseen #35 (kirjassa käytetään sosiaalista mediaa).
Pontus Purokuru: Römaani
2019, Kosmos
219s.
Kansi: Bifu
Sivumerkkejä 