Kovasti kirjailija Jukka Viikilää ainakin ulkoisilla määreillä mitattuna muistuttava kirjailija Jan Holm joutuu sydänleikkaukseen, josta toivuttuaan hän kirjoittaa kirjan nimeltä ”Taivaallinen vastaanotto”. Vastaanoton kirja saakin, moniäänisen, kakofonisen, rönsyilevän, kirjailijakriitikoista lukupiiriläisiin, kirjallisuuteen pettyneestä kuluttajasta eläköityneeseen kaupunkisuunnittelijaan, tavallisista lukijoista ammattimielipiteisiin. Näiden kymmenien lukijoiden lisäksi teos koostuu katkelmista Holmin romaanista.
Viikilän teoksessa sitä kuvataan myös himmeliksi. Lyhyehköistä kappaleista, lehtijutuista, ajatuksista, hajatelmista, muistoista ja pohdinnoista koostuva teos on fragmentaarinen. Himmelin tapaan romaani koostuu siis pienistä katkelmista, oljenpätkistä, jotka rakentavat enemmän tai vähemmän koossa pysyvän rakennelman eli vastaanoton taideteokselle.
”Romaanini muoto on himmeli. Se on yhtäläinenen joka suunnasta. Olken koonnut sen oljista. Pienimmätkin lämpötilavaihtelut saavat sen liikkeeseen. Jos sen ohi yrittää hiipiä, se alkaa pyöriä. Yhdestä tikunraapaisusta se roihahtaa liekkeihin.”
Himmelimäisyys tarkoittanee myös sitä, että romaani – kuten mikä tahansa maailmalle pullautettu taideteos – heiluu ja huojuu sen vastaanottajien katseiden alla, näyttäen vähän erilaiselta aina riippuen siitä, mistä ja miltä puolelta sitä katsoo. Himmeliä kuvastaa myös tämän rakennelman hauraus ja toisaalta se, että ne pienet oljenpätkät, jotka perinteistä himmeliä pitävät kasassa, ovat toisistaan riippuvaisia. Tämän voi ajatella vertauskuvaksi myös romaanin vastaanotolle: usein kritiikit – kehuvat tai murskaavat – toistavat toisiaan, kaanonia rakennetaan suuntaan tai toiseen usein toisista riippuen, tietämättä tai tiedostaen.
Vaikka päähenkilö Jan Holm muistuttaa Jukka Viikilää ulkoisilla yhteneväisyyksillä, ei Taivaallinen vastaanotto ole autofiktiota ainakaan sen perimmäisessä merkityksessä. Vaikka sen keskiössä on yksi kirjailija ja hänen yksi romaaninsa, ei teoksesta välity egoistista itsensäpönkittämistä tai paatoksellista minätilitystä, joka toisinaan autofiktiivisiä teoksia vaivaa.
”Sukupolvi toisensa jälkeen luovutamme noin vain kohtalomme kriitikolle. Hän ei ole meitä kummempi, yhä useammin kykyjemme alapuolella. Silti luemme kauhuissamme hänen kohtalon sanansa lehdestä, ja vasta aikojen kuluttua palaamme toimintakykyisiksi, pysyvästi haavoitettuina.”
Viikilän romaanin pohjavire on melankolinen, mutta hymähtelevä ja humoristinenkin. Osansa saavat kirjallisuussnobit, mutta eivät kuitenkaan ilkeämielisesti. Vaikka romaanin aihe sen monella tapaa mahdollistaisi, katkeruuden äänenpainoja ei romaanin puheenvuoroista juurikaan välity.
Viikilän teoksen puheenvuorot ja kommentit tulevat monista eri suunnista, monien eri henkilöiden esittäminä, mutta loppujen lopuksi eroja henkilöiden välillä ei ehkä olekaan niin paljon. Kaikilla ”vastaanottajilla” on jonkinlainen suhde kirjallisuuteen tai lukemiseen, ehkä moniäänisyyttä olisi voinut olla vieläkin enemmän. Osa puheenvuoroista sekoittuu toisiinsa. Kielellistä erottautumista eri hahmojen välille olisi suonut enemmänkin.
”Sivistystä on kunnioittaa toistemme naamioita. Todeta että naamio on kaunis, taiten koristeltu.”
Viikilän kieli on kaunista ja soljuvaa, joskaan ei kovin yllätyksellistäkään. Romaanissa ei ole oikeastaan mitään häiritsevää, vaan sen palaset asettuvat uomiinsa vaivatta. Eheä kokonaisuus ei kuitenkaan tee romaanista niinkään mielenkiintoista vaan juurikin sen rakenne.
Himmeli on moniulotteinen vertauskuva romaanille ja sille romaanirakenteelle, jonka Viikilä on valinnut. Tämä ajatus romaanin idealle on aseistariisuvan osuva. Suorastaan ironista on, että (minun mielestäni) myös kirjallisuuskritiikin kaanonia rakentavaa todellisuutta näkyväksi tekevä romaani tosiaan voitti Finlandia-palkinnon ja toi jo toisen Finlandian Viikilälle.
Osallistun kirjalla Helmet 2022 -lukuhaasteeseen #19 (kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa).
Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto
2021, Otava
379s.
Kansi: Piia Aho, Anna Tuori
Sivumerkkejä 