Laura on nelikymppinen, itsenäinen ja kaikin puolin moderneihin sukupuolirooleihin uskova kaupunkilaisnainen. Kun hän sitten tutustuu unelmiensa mieheen, eronneeseen kolmen lapsen isään, Mikkoon, joka puolestaan on kaikin puolin hyvätapainen, hurmaava ja ihastuttava, näyttää kaikki aluksi liiankin ruusuiselta. Sitä se myös on, sillä pian Laura alkaa huomata miehessään hälytysmerkkejä. Kestää silti aikaa, että suhteeseen ja unelmiinsa tarrautunut Laura kykenee näkemään, mihin suuntaan suhde on menossa.
”Mikko oli vauhko eläin ja minä eläinten kesyttäjä. Yritin olla näyttämättä pelkoani ja pysyä rauhallisena, ja vähitellen Mikko tasoittui.”
Lukijalle tosin suhteen laatu käy selväksi jo ensisivuilta ja takakannesta, joissa suhteen tuhoisuus tuodaan jo esille. Itse tarinassa kuitenkin lähdetään liikkeelle alusta: tapaamisesta, suhteen kehittymisestä, pienistä hälyttävistä merkeistä ja lopulta piinalliseksi henkisen ja fyysisen väkivallan kierteeksi äityvästä tapahtusarjasta.
”Mikko sulki ohjelmalehtisen, kulautti valkoviinilasin tyhjäksi ja katsoi minua tutkivasti. Mikolla oli ilmeikkäät kasvot, jotka salasivat huonosti ajatuksia. Tunteet piirtyivät niille nopeasti ja poistuivat yhtä pikaisesti, tunnetilat näyttivät karitsanvalkoisilta, marraskuunharmailta ja mustelmansinisiltä pilviltä, jotka kiisivät yläilmojen tuulien mukana ja langettivat nopeasti kulkevia varjoja maankamaraan. Silloin vielä ajattelin, että se teki asioista helppoa. Toista pystyi lukemaan eikä tarvinnut arvailla.”
Koska lukija tietää jo etukäteen, että teoksen rakkaustarina ei pääty onnellisesti, keskittyy huomio siihen, miten väkivaltaiseksi muuttuva parisuhde syntyy, miten Laura vaientaa mielessään hälytyskellojen äänet rakkauden ja ymmärryksen sokaisemana ja miten pitkään hän kuitenkin kohtuutonta parisuhdetta sietää. Tätä psyykkisen ja fyysisen riippuvuuden rakentumista Manninen kuvaa elävästi. Parisuhde todella alussa vaikuttaa lähes ruusunpunaiselta ja epäusko tapahtumien kulusta, pyrkimys ymmärtää sekä tarve antaa anteeksi välittyy Lauran kertomuksesta. Halu pitää kasassa parisuhdetta väkivallasta huolimatta saa Lauran pitämään ulospäin yllä kulisseja ja salaamaan todellisuuden. Ulkopuolelle kaikki näyttääkin olevan hyvin, suorastaan idyllistä. Uusperheen koti on ihastuttava, Lauran välit Mikon kolmeen lapseen kehittyvät hyvin ja koirakin löytyy.
”Äitienpäivän iltana olimme janonneet jatkoa. Rakensimme toiveikkaina korttitaloa, vaikka meille oli jaettu hankala käsi; kaksi kotikaupunkia, kolme lasta joka toinen viikko. Näkisimme siis viikonloppuisin, joka toinen viikonloppu kahden kesken.”
Tarina on Lauran kertomuksista ja kokemuksista kumpuava. Mikosta puolestaan syntyy lukijalle etäisempi kuva, vaikka Laura yrittää miehen pään sisälle päästäkin. Väliin on kirjoitettu kuviteltuja mielenliikkeitä myös Mikon päästä.
Romaani perustuu Mannisen omakohtaisiin kokemuksiin, mikä tuo sen tunnekuvaukseen aitoutta ja uskottavuutta. Aihe on tärkeä ja parisuhdeväkivallan uhrin puheenvuoro henkilökohtaisuudessaan hiljentävä. Manninen kuvaa osuvasti sitä tunteiden vuoristorataa ja riippuvuussuhdetta, mikä väkivaltaisessa suhteessa usein syntyy ja mikä tekee esimerkiksi suhteesta irrottautumisen usein niin vaikeaksi. Toisaalta paikoitellen romaani sortuu myös liikaa ja rivien välistä selittelyyn. Analyysi tapahtumista, tunteista ja asioiden seurauksista on jollain tapaa välillä liiankin valmista, vaikka lukijana kaunokirjalliselta teokselta odottaisi myös mahdollisuutta ajatella ja oivaltaa itse.
Osallistun kirjalla Helmet 2022 -lukuhaasteeseen #43 (kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan).
Laura Manninen: Kaikki anteeksi
2018, WSOY
321s.
Kansi: Satu Kontinen
Sivumerkkejä 