”’En tiedä miten kauan jaksan tätä enää.’ Tuo lause muuttaa vielä kaiken. Vaimoni sanoo sen eräänä iltana keittiössä riidan jälkeen, kun minä olen laittamassa ruokaa emmekä kumpikaan voi olla korottamatta ääntämme. Sanomme toisillemme pahasti, ja minua hirvittää, ettei mitään saa enää korjattua. Ilkeydet muuttuvat aina vain karkeammiksi, ja lopulta menetän malttini ja paiskaan paistinpannun seinään. Tulee hiljaista, kananmaksa leviää pitkin lattiaa. Kaduttaa heti ja ojennan Amandalle käteni. Hän kavahtaa taaksepäin ja katsoo minua eikä asiasta ole epäilystäkään: katseessa on pelkoa.”
Tämän huomaaminen saa Alexin pohtimaan, mistä vihantunne kumpuaa ja haluaa puuttua tuon tunteen juurisyihin. Alkaa matka Alexin oman suvun vaiettuihin salaisuuksiin, isovanhempien traumaattisen suhteen vaiheisiin ja Alexin omiinkin lapsuusmuistoihin.
”Huomasin pieniä merkkejä katseissa ja eleissä. Näin miten lapseni kaiken aikaa lukivat tilannetta ja pitivät silmällä reaktioitani. He eivät reagoineet ympäristöön vaan siihen miten minä reagoin ympäristöön.”
Tarinan keskiössä on Alexin äidinisän, voimakkaan ja tunnetun persoonan, kirjailija Sven Stolpen ja tämän vaimon, Alexin isoäidin Karinin suhde. Siihen kietoutuu rakkautta, kolmiodraamaa ja sen seurauksena julmuutta ja vihaa. Sven Stolpe on arvostettu taiteilija, mutta samaan aikaan perheelleen ja erityisesti vaimolleen ankara ja anteeksiantamaton. Karin-mummo puolestaan on lämmin ja miestään pelkäävä. Sven Stolpen vallan alla tuntuu olevan koko tämän perhe.
”Äitini ei elämänsä aikana suostunut sanomaan vaarista pahaa sanaa, aivan kuin olisi ollut aina vain tämän vallan alla. Kun kyselin jotain, hän kertoi jälleen uuden anekdootin.”
Alex kertoo tarinaa nykyhetkessä, tutkiessaan arkistoja ja sukunsa tarinaa mm. kirjeiden avulla. Välillä hän palaa omiin lapsuusmuistoihinsa. Lämpimiin kesämuistoihin lempeän isoäidin ja äkkipikaisen vaarin hoteissa. Lapset ovat äärimmäisyyksiin asti anteeksiantavaisia, joten vaikka Alexkin on ehkä lapsuudessaan aistinut kireän tunnelman isovanhempien luona, alkavat todelliset tapahtumat muotoutua hänen päässään vasta suvun historiaan perehtymällä.
Kerronnassa palataan myös vuosikymmeniä taaksepäin, kun Karin ja Sven Stolpe ovat nuoria aikuisia ja kesälomailevat paikassa, jonne on majoittunut myös muuan nuori herra Olof Lagercrantz (dekkaristi David Lagercrantzin isä, muuten). Lagercrantzille ja Karinille muodostuu suhde, jonka seuraukset heijastuvat Karinin ja Svenin suhteeseen. Kolmiodraamasta piirtyy esiin suhde, joka on täynnä julmaa henkistä väkivaltaa ja alistamista. Samaan aikaan Karin on jumissa kahden miehen välissä. Olofin ja Karinin suhde puolestaan aukenee Alexille näiden välisen kirjeenvaihdon myötä. Suhde on täynnä tunteita, joita Karinin ja Svenin suhteesta puuttuu, mutta silti se on mahdoton.
Tästä sukutraumasta ja sen ylisukupolvisista vaikutuksista Schulman kirjoittaa uskottavasti ja koskettavasti. Lapsenlapsen samaan aikaan etäällä oleva ja omiin muistoihin kietoutuva tarinankerronta toimii hyvin ja aidonoloisesti. Alexin motiiveja sukunsa tarinan selvittämiseen ei alkua pidemmin juuri perustella, mikä tekee tästä ”kehyskertomuksesta” hieman päälleliimatun, mutta toisaalta se toimii vahvana aloituksena ja on rehellisyydessään huomiota herättävä. Kaiken aikaa on myös selvää, että Alex janoaa tietoa sukunsa menneisyydestä ja sen selvittämisen taustalla on halu tunnistaa ja kohdata nuo ylisukupolviset tunteet myös itsessä
Siirtyvätkö suvun traumat tai sukulaisten tunteet geeniperimässä tai sosiaalisissa suhteissa sitten sukupolvien yli? Myös tätä romaani kysyy. Ainakin niistä vaikeneminen heijastuu myös jälkeiläisiin, se tuntuu sanovan.
Osallistun kirjalla Helmet 2022 -lukuhaasteeseen #50 (kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä).
Alex Schulman: Polta nämä kirjeet
Bränn alla mina brev
Suom. Jaana Nikula
2020, Otava
275s.
Kansi: ei mainittu
Sivumerkkejä 