Mikko Rimminen suuntaa romaaniensa katseen usein yhteiskunnan marginaaleissa tasapainotteleviin hahmoihin ja arkisiin tapahtumiin. Näennäisesti voisi jopa sanoa, että Rimmisen romaaneissa tapahdu juuri mitään – mutta toki samaan aikaan usein todella paljon. Ne ovat usein kuin hidastettuja filmejä tavallisten ihmisten tavallisista päivistä.
Tällaisessa tavallisessa, mutta silti tapahtumarikkaassa, tapahtumaketjussa ollaan myös Hippa-romaanissa, jossa seurataan erinäisiin päihteisiin suuntautuneen veljeskaksikon edesottamuksia. Petteri ja Lefa saavat eräänä tällaisena tuikitavallisena päivänä despoottimaiselta äidiltään toimeksiantona hoitaa erään muuton. Liikenainen-äidillä on bisnestensä kanssa tullut ongelmia ja perässä on myös joukko vihamielisiä velkojia. Omituisten onnettomuuksien ja sattumusten seurauksena veljekset onnistuvat tyrimään toimeksiannon ja jollain tapaa kaikki tuntuu menevän pieleen. Tätä vauhdikasta tapahtumaketjua lukija pääsee seuraamaan vierestä.
”Mielen läpi ehti siipahtaa harras toive siitä että se idioottimainen keskustelu voisi vaikka loppua siihen mutta ei, se jatkui ja se jatkui, ja se jatkui sillä tavalla että seuraavaksi se, pikkuhartikainen, kysyi että onks se niinku joku firma.”
Juoni ei ole Rimmisen romaaneissa useinkaan kovin olennainen, eikä Hippa ole siinä poikkeus. Varsinaista juonitarinan rakentelua enemmän Rimminen tuntuu olevan kiinnostuneempi ihmisistä erilaisten tapahtumien ja maailmojen keskellä; siitä, miten ihminen niissä toimii, reagoi ja on. Juonen sijaan huomio kiinnittyykin kieleen, joka on Rimmisellä rikasta, kekseliästä, hauskaa ja äärimmäisen omintakeista.
”Viereis-Suvi kysyi siihen väkevän rauhaisaan tapaansa, että mitä. Minäkin tulin kysyneeksi että mitä, ja siitä alkoi mittavahko mitättelyiden ketju, joka ei yllättäen maustunut voimasanoilla. Vilkaisin peiliin mutten nähnyt muuta kuin sekavaa, hidasta mänkimistä ja huojuntaa.”
Rimminen viipyilee kielen rakenteissa, venyttää sananparsia ja keskii mitä mielikuvituksellisempia ilmaisuja, jotka onnistuvat kerta toisensa jälkeen ilmentämään erittäin osuvasti kuvaamaansa asiaa, olentoa tai ilmiötä. Sekoilun määrää ajatellen Hippa tuo Rimmisen tuotannosta eniten mieleen Pussikaljaromaanin, mutta se on silti omanlaisensa seikkailu. Vaikka romaani on eräänlainen menevä kujanjuoksu juonellisesti, on se kielellisesti nautittavaa ja riemastuttavaa luettavaa, jälleen kerran.
Mikko Rimminen: Hippa
2013, Teos
245s.
Kansi: Johannes Nieminen
Sivumerkkejä 