Lethemin romaanin päähenkilö on newyorkilainen Lionel Esrog, jolla on omalaatuinen sairaus. Hän kärsii Touretten oireyhtymästä, jonka myötä hän ei pysty aina hallitsemaan sanomisiaan tai liikkeitään.
”Jotkut tuijottivat minua, toiset käänsivät ikävystyneinä katseensa. Väkijoukko oli tunnistanut minut avun tarvitsijaksi: jonkin sortin riivattu, verbaaliepileptikko, mitä niitä nyt oli. Epäilemättä minulle annettaisiin lääkkeitä ja minut lähetettäisiin kotiin. Tässä seurassa en ollut tarpeeksi pahasti loukkaantunut tai sairas herättääkseni mielenkiintoa, olin vain häiriöksi ja vähän vastenmielinen tavalla, joka sai muut näkemään omat vaivansa vähemmän synkässä valossa, joten outo käytökseni sulautui nopeasti ja vaivatta maisemaan.”
Lionel on päätynyt jo nuorena orpona paikallisen rikollisen Frank Minnan suojelukseen, samalla hoitaen tämän puolesta pieniä rikollisia hommia jo lapsesta asti, työskennellen Minnan muuttofirmalle juoksevia asioita hoitaen. Lionel päätyy selvittämään paitsi omaansa myös koko rikollisen lapsuutensa menneisyyttä, kun Minna erään keikan päätteeksi murhataan. Lethem seuraa Lionelin ja muiden brooklyniläisnuorten elämää 1970-luvulta 1990-luvulle asti.
Lethem kuvaa 1900-luvun lopun New Yorkia ja pikkurikolliskuvioita uskottavasti ja ronskisti. Orpojen Brooklyn sopii moneen genreen. Se mahtuu ainakin dekkarin, kasvukertomuksen ja eräänlaiseen pop-genreen. Kiinnostavinta antia siinä on kuitenkin Lionelin persoona ja Touretten syndrooma, joka kasvaa isoksi teemaksi koko romaanissa.
”Minusta taas tuli kävelevä vitsi, pöyristyttävä, epäilyttävä, käsittämätön. Purkaukseni – lörpöttelyt ja koskettelut – olivat kohinaa ja lumisadetta, ärsyttäviä mutta kuitenkin siedettäviä ja loppujen lopuksi tylsiä, paitsi jos ne sattuivat provosoimaan jotakuta tietämätöntä aikuista, sijaista tai uutta opettajaa. Toiset oppilaat, jopa kaikkein korskeimmat ja pelottavimmat mustat tytöt, ymmärsivät vaistomaisesti sen, mikä ei tuntunut menevän perille Sarah J:n ankarien olosuhteiden miltei puolisotilaallisiksi joukoiksi muokkaamille opettajille ja ohjaajille, nimittäin että käyttäytymiselläni ei ollut mitään tekemistä teinikapinan kanssa. Ja siksi se ei loppujen lopuksi kiinnostanut muita nuoria.”
Tavallaan Lionelin tilaa voi pitää jonkinlaisena tarkoitushakuisena kuriositeettina ja jossain määrin sitä varmaan myös stereotypisoidaan romaanissa, joka repii siitä myös paljon huumoria. Toisaalta sitä tuodaan romaanissa myös hyvin inhimillisellä tavalla esille. Vaikea silti sanoa, voisiko samanlaista tai samalla tavalla Touretten syndroomaa käsittelevää romaania kirjoittaa tänäpäivänä, edes Amerikan Yhdysvalloissa.
”Onko syyllisyyden tunto yksi Touretten ilmenemismuoto? Ehkä. Siinä on minusta samaa yliherkkyyttä, häivähdys hikoilevia kämmeniä. Syyllisyydentunto haluaa ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon, olla läsnä kaikkialla, kurkottaa menneisyyteen huolitellakseen, siistiäkseen, korjatakseen. Tourette-puheen lailla syyllisyydentunto virtaa hyödyttömänä ja tyylittömänä ihmisestä toiseen, rajoista välittämättä, tuomittuna kohtaamaan vain väärinymmärrystä ja torjuntaa.”
Lethemin romaani on loppujen lopuksi perinteisen maskuliininen rikosromaani, jossa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Touretten syndroomastakin voimansa imevä kieli on se on vahvuus, se on tykittävää ja repivää, vahvasti maailmaansa ja kertomansa ajan newyorkilaisista alakulttuureista ammentavaa.
Jonathan Lethem: Orpojen Brooklyn
Motherless Brooklyn
Suom. Heikki Karjalainen
1999, Moebius
418s.
Kansi: Ossi Hiekkala
Sivumerkkejä 