Rantalan jo vuonna 2005 ilmestynyt edelleenkin ajankohtainen romaani on vahvasti kiinni arkirealismissa. Sen päähenkilö on näyttelijä, joka jää työttömäksi. Tästä alkaa loppumattomalta tuntuva, kafkamaiseksikin luonnehdittu taistelu byrokratian hampaissa, Kelan, työvoimatoimiston ja sosiaaliviranomaisten erinäisten vaatimusten ja tukiprosessien sekavassa viidakossa. Hyvinvointivaltion paljon mainostetut turvaverkot toisensa jälkeen pettävät päähenkilön jalkojen alla.
”Meille paljastui dynaamisen työnhakijan muotokuva rivi riviltä. Työllistä itsesi. Uudelleenkouluta itsesi. Ole oma-aloitteinen. Hanki myös kaverille töitä.”
Näyttelijälle tukiviidakossa rimpuileminen on paitsi nöyryyttävää myös alituista kamppailua toimeentulon ja järjissä pysymisen välillä.
Kalvolta pidetyssä esitelmässä kerrotaan mitä työnhakijalta odotetaan. Romaani kritisoi vahvasti ja aidontuntuisesti monen luukun tukipolitiikkaa ja työttömän kohtelua eri järjestelmissä. Piirtyy esiin kuva sekavasta, ihmistä pompottelevasta ja ennen kaikkea elämästä vieraantuneesta byrokratiahimmelistä. Paitsi tätä viranomaisrumbaa, Rantalan romaani korostaa erityisesti myös taiteilijoiden asemaa tässä järjestelmässä. Usein yksityisyrittäjiksikin tulkitut taiteilijat ovat monella tapaa väliinputoajia järjestelmissä, jotka perustuvat edelleen vahvasti kahdeksasta neljään -tyyppiselle toimisto- tai kellokorttityölle.
”Työvoimatoimistossa keskus ei osannut sanoa, mihin kannattaisi yhdistää. ’Kuka hoitaa näyttelijöiden asioita?’ ’Ei minun tietääkseni kukaan.’ ’Yhdistäkää nyt äkkiä jollekkin yksityiskassojen ihmiselle’ sanoin edelliskerrasta viisastuneena. Puhelimeen vastasi nimetön virkailija, joka ei osannut vastata kysymyksiini yhtään mitään.”
Näkökulma ja näkemykset eivät jää Rantalan romaanissa epäselviksi, mutta välillä teksti keskittyy liiaksikin alleviivaamaan tukibyrokratian helvetillisyyttä. Varsinainen päähenkilö jää yksioikoiseksi ja etäiseksi hahmoksi, kun kritiikki systeemiä kohtaan pursuaa niin vahvasti läpi tarinasta.
”Tiliotteen mukaan olin saanut panon 1726 euron summasta. Siitä perittäisiin nyt takaisin ne yhteensä 1056,60 euroa, jotka olin saanut toimeentulotukena. Ilouutinen silti. Suomalainen perusturva ei ollut hylkinyt lopullisesti, vaikkakin reagoi positiivisesti vasta kahdeksan kuukautta työttömyyden alkamisesta ja puoli vuotta sairastumisesta.”
Rantalan teos on pieni kertomus isosta arkisesta painajaisesta, mutta muistuttaa välillä enemmän pamflettia kuin romaania. Se ei toki poista sitä seikkaa, että kyseessä on aidosti iso yhteiskunnallinen ongelma.
Raija-Sinikka Rantala: Optimisti
2005, Like
164s.
Kansi: ei mainittu
Sivumerkkejä 