On aina kiehtovaa, kun romaanissa sukelletaan tietyn ammatin tai taidon syvimpään olemukseen ja kuvataan sitä yksityiskohtaisesti. Tommi Kinnusen Pintissä paneudutaan lasinpuhalluksen jaloon ammattiin. Samalla romaanista kutoutuu kiehtova perhe- ja sukutarina.
Eletään sodanjälkeisessä Suomessa ja lasitehtaan hallitsemassa kylässä. Kolmenpäivänromaanissa seurataan Tyynelän sisaruksia, Jussia, Helmiä ja Railia, jotka asuvat ja työskentelevät Nuutajärvellä. Jokaisen sisaruksen näkökulmasta kerrotaan yhden päivän verran, vuoden välein. Jussi on sisaruksista vanhin. Hän työskentelee lasitehtaassa erilaisissa tehtävissä. Jussilla on sairausrasitetta, joten hän ei suoriudu kaikista tehtävistä ja joutuu siksi välillä vaihtelemaan työtehtäviään. Hän sairastaa ”kaatumatautia”, saa välillä kohtauksia ja joutuu siksi myös syrjityksi yhteisössään.
”Yhtäkkiä maailmassa on liikaa tapahtumia. Tuoksut, kaikki äänet, jokainen haju on Jussille liikaa, eikä hän osaa sulkea niistä yhtäkään pois, vaan näkee, tuntee, kuulee ja haistaa kaiken yhtä voimakkaasti, olipa se vieressä tai kauempana. Hänen on pakko lähteä, pakko päästä pois ennen kuin veriset hiiret nousevat pintaan.”
Helmi puolestaan elää tunnollista perheenäidin elämää Reko-miehensä ja Saara-tyttärensä kanssa. Hän on omassa seurassaan viihtyvä, yksinäinen ja alakuloinen hahmo.
”Helmi pitää äänettömyydestä. Hän ei ole seurallinen, ei ole koskaan ollut tai osannut sellaiseksi oppia. Hän on aina ollut yksinäinen, lapsesta saakka. Kyllä hän ihmisten seurassa viihtyi ja osasi hetken jutella arkisista asioista, mutta mieluummin hän kuunteli kuin puhui itse.”
Raili on kuin Helmin vastakohta, omapäinen ja suinpäin elämän suuntaan kurkottava, Helsingissäkin asti käynyt.
”Vaatii enemmän vaivaa tehdä jotakin kuin olla tekemättä. On helpompi jäädä kuin lähteä, yksinkertaisempi vaieta kuin puhua. Raili itse tahtoo mieluummin kulkea päin kuin ohi.”
Mutta Raili on tehnyt omanlaisiaan valintoja elämässään ja joutuu kohtaamaan ne myös myöhemmin. Samalla hän tulee pohtineeksi omaa rooliaan ja persoonaansa syvällisemmin.
”Lapsen luottamus on pelottava, iso asia. Railia hirvittää joka kerta, kun Saara riehuu hänen kanssaan, heittäytyy tuolilta syliin tai retkahtaa hänen käsivarsiensa varaan vailla epäilystä, ottaako toinen varmasti vastaan.”
Sisarusten keskinäisissä väleissä on hiertymiä, jotka osaltaan odottavat purkautumistaan.
”On lasinteräviä hetkiä, jota viiltävät menneet ajat irti nykyisistä. Ne karkottavat varmuuden ja havahduttavat huomaamaan, että sellainen on mahdollista, mitä ennen ei osannut todeksi kuvitella. Maailmassa syttyy sotia ja sattuu onnettomuuksia, tapahtuu vallankumouksia ja kruunajaisia, joiden mukaan aikaa jaksotetaan, mutta tavallisen ihmisen elämän mullistukset ovat sellaisia, joita ei koulukirjoihin merkitä. Silti juuri ne toimivat käännekohtina loppuelämän ajan.”
Pintti tarkoittaa sanana lasinvalmistuksessa syntyvää jätettä, sirpaleita ja pilalle menneitä lasinkappaleita. Eräänlaisia sirpaloituneita ihmiskohtaloita kuvaa romaanikin, tosin niin kuin pintilläkin, myös näillä ihmisillä on oma paikkansa maailmassa, vaikka kokonaisuutena varsin surullisia tarinoita Kinnunen romaaniinsa on kerännytkin.
Kinnunen kirjoittaa tapansa mukaisesti tarkkanäköisesti ihmisistä ja pyrkii nimenomaan tuomaan ihmisiä esille. Yhteistä Kinnusen muuhun tuotantoon on historiallisuus. Tällä kertaa isossa roolissa on myös lasinpuhallus niin omana teollisuudenalanaan, omanlaisenaan historian työn ja työnjaon muotona kuin konkreettisena ammattinakin. Kinnunen selostaa varsin yksityiskohtaisesti lasinpuhalluksen eri vaiheita ja on selvästi niihin perehtynyt. Lasinpuhallus sekä teollisuudenalana, yhteiskunnallisten murrosten ilmentymänä, että käsityöläisammattina tarjoaa tietenkin loputtomasti ammennettavan vertauskuvien tynnyrin, mitä tulee ihmiskohtaloihin. Näitä vertauskuvia Kinnunen toki hienosti myös hyödyntää.
Kinnusen kieli on romanttista mutta inhimillisen tarkkaa. Kokonaisuus on eheääkin eheämpi, mikä ehkä hitusen jopa häiritsee – jokainen rosokin tuntuu niin mietityltä. Mutta tarkkanäköiset surulliset onnistuvat kuitenkin koskettamaan, ja se on aina ansio.
Tommi Kinnunen: Pintti
2018, WSOY
291s.
Kansi: Martti Ruokonen
Sivumerkkejä 