Muutaman vuoden takaisin hittidekkarin juoni käynnistyy, kun konstaapeli William Layton-Fawkes, lempinimeltään Wolf, kutsutaan rikospaikalle, josta on löytynyt raa’asti kokoon kasattu ruumis. Sen osaset koostuvat kuudesta eri uhrista. Keitä uhrit ovat ja miten he ovat päätyneet kohhtaloonsa, sitä Wolf alkaa selvittää yhdessä kollegansa Emily Baxterin kanssa. Kesken tapauksen selvittämisen Fawkes joutuu itsekin tulilinjalle. Sarjamurhaaja ottaa yhteyttä hänen ex-vaimoonsa ja lähettää tälle listan seuraavista uhreistaan. Tietenkin listalla on myös Fawkes itse.
Jo alkusivut jännityskertomuksesta viestittävät, että kyseessä on raaka, mässäileväkin rikoskertomus. Wolf Fawkes on klassisen machomainen rikostutkija, joka tasapainoilee itsekin lain molemmin puolin. Hän on aiemmin joutunut viralta tällaisen rajojenvenytyksen vuoksi.
Räsynukke on synkkä rikostarina, joka sortuu monien dekkarien helmasyntiin eli stereotyyppisen yksinkertaistettuihin päähenkilöihin, joiden välisissä suhteissakaan ei kovin paljoa poiketa normeista. Kliseiset dialogit ovat osa tyyliä.
”Lopulta sitä tajuaa…”
”Tajuaa mitä?”
”Että mitään ’hyviä’ ihmisiä ei ole. On vain niitä, joita ei ole vielä kiusattu tarpeeksi, ja niitä, joita on.”
Amerikkalaistyylisten, trillerimäisten sarjamurhaajatarinoiden ystäville Räsynukke tarjoaa juuri sitä, hiuksianostattavaa jännitystä. Niin ikään monille dekkareille tuttu helmasynti, nopea ja huolimaton tai muuten vain kärsimätön käännöstyö vaivaa myös Räsynukkea. Miksi post-traumaattinen stressioireyhtymä on teoksessa PTSD? Monista dekkareista tuttu ”forensinen” -termi on myös hiipinyt mukaan (mm. ”forensinen keskusvalvomo”). Akateeminen termi ei varmastikaan ole varsinaisesti virheellinen, mutta käännöksenä laiska – ”oikeuslääketietellinen” kun kertoisi lukijalle enemmän.
Daniel Cole: Räsynukke
Ragdoll
Suom. Jaakko Kankaanpää
2017, Gummerus
444s.
Kansi: Sidonie Beresford-Browne
Sivumerkkejä 