Esseemäisellä Argonautit-teoksellaan varsinkin feministisestä kirjallisuudesta kiinnostuneiden tietoisuuteen singahtanut Maggie Nelson rakentaa Sinelmiä-teoksensa sinisen värin ympärille. Kertojalla on sanojensa mukaan eräänlainen pakkomielle sinisestä väristä ja kirjasta muodostuukin eräänlainen rakkaudenosoitus tuolle värille. Kirja ei tietenkään kuitenkaan kerro vain väristä vaan ennen muuta kertojasta ja hänen lähipiiristään. Nelson kirjaa minimalistisen tarkkoihin, numeroituihin katkelmiin (”bluets”) havaintoja ja anekdootteja, tunteita ja ajatelmia. Näitä katkelmia on yhteensä 240. Kokonaisuudesta muodostuu väriä syvällisempi matka mieleen, muistoihin ja pohdintoihin.
”1. Entä jos aloittaisin sanomalla, että olen rakastunut väriin. Entä jos puhuisin siitä niin kuin se olisi tunnustus; entä jos repisin lautasliinani suikaleiksi jutellessamme.”
Teemoja, joita Nelson käsittelee mahtuu teokseen paljon, joten niitä on tyhjentävästi vaikea listata. Päällimmäisiksi nousevat pettymys rakkaussuhteen päättymisestä ja suru hylkäämisen kokemuksesta. Sinelmä-sana viittaa mustelmaan ja näitä elämän ja mielen mustelmia erottuu myös tekstistä. Kertoja suree myös onnettomuudessa halvaantunutta ystäväänsä ja jakaa tuntemuksiaan tähän liittyen.
”144. Mutta toisaalta: ehkä masennus voi tuntuakin tulelta – liekin siniseltä ytimeltä, ei teatraaliselta oranssilta leiskunnalta. Olen tuijottanut liekin ytimeen pitkiä aikoja omassa ’pimeässä kammiossani’ ja voin todistaa, että se on erinomainen esimerkki siitä, miten sininen raivaa tietä pimeydelle – ja miten sitten, varoittamatta, pimeys kasvaa valokeilaksi.”
Sinisen värin kytkeminen kertojan selvästi erottuvaan tarpeeseen tilittää tuntojaan ja jakaa anekdoottejaan voi tuntua päälleliimatulta. Katkelmissa vuorottelevat analyysit sinisestä väristä, hieman wikipediamaiset teoriaosuudet ja akateemiset namedroppailut, sekä kertojan henkilökohtaiset ajatukset. Välillä teksti muistuttaa uneliasta horinaa, välillä asia on painavaa, esimerkiksi masennuksesta.
”215. Usein käy niin, että käsittelemme tuskaa niin kuin se olisi ainoa todellinen tunne, tai ainakin todellisin: kun se on läsnä, kaikki sitä edeltänyt, sitä ympäröivä tai kenties sen tiellä oleva vaikuttaa ohimenevältä, harhaiselta.”
”240. Hyvä on, muotoilen uudestaan. Kun olin elossa, en pyrkinyt oppimaan kaipauksesta vaan valosta.”
Vaikka välillä värioppi sinisestä ja oman elämän kipuilun vuorottelu tuntuu hieman itsetarkoitukselliselta kikkailulta, on Nelsonin teoksessa myös paljon ajatuksia herättäviä pohdintoja ja syvällisiä ajatelmia. Ennen kaikkea on ihailtavaa, miten omalakisesti Nelson yhdistelee eri kerrontatyylejä.
Maggie Nelson: Sinelmiä
Bluets
Suom. Kaijamari Sivill
2019 (2009), S&S
93s.
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivumerkkejä 