Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudella Ukrainan maaperällä vuonna 1986 oli valtava inhimillinen ja ympäristöllinen katastrofi, jolla oli kauaskantoiset seuraukset. Dokumenttiromaanin keinoja usein teoksissaan yhdistelevä Svetlana Aleksijevitš tarjoaa tällä kertaa puheenvuoron onnettomuuden uhreille.
”Kirjoitin tätä kirjaa kauan… Melkein kaksikymmentä vuotta… Tapasin ja haastattelin entisiä voimalan työntekijöitä, tutkijoita, lääkäreitä, sotilaita, evakkoja ja niitä jotka olivat omin päin palanneet… Niitä joille Tšernobyl on maailman tärkein asia, joiden sisällä ja ympärillä se on myrkyttänyt kaiken, ei pelkästään maata ja vettä.”
Kirjailija on haastatellut romaaniinsa suuren määrän ihmisiä, joihin onnettomuus on vaikuttanut tavalla tai toisella. Ääneen pääsevät mukana olleet palomiehet, lähialueiden evakoidut asukkaat sekä säteilyn vammauttamat tai sairastuttamat ihmiset. Puheenvuoroja kuullaan myös tutkijoilta, mutta pääosa tarinoista on kerrottu tavallisten ihmisten kokemuksien kautta.
Tšernobylin onnettomuudesta tiedetään, että onnettomuuden jälkeen moni altistui säteilylle, koska heitä ei evakuoitu ajoissa. Myös suojavarusteet raivaustöihin menneille palomiehille olivat riittämättömät. Säteilyn vaaroista ei tiedotettu riittävästi tai riittävän uskottavasti, minkä vuoksi moni sairastui joko heti tai myöhemmin. Myös hoitohenkilöstöstä moni sairastui. Aleksijevitš kertoo myös vauvasta, joka syntyi maksakirroosin kanssa.
”Ei kestänyt kauan, kun moni sairaalan lääkäri, hoitaja ja varsinkin apuhoitaja sairasti… Ja kuoli… Mutta vielä silloin ei kukaan tiennyt mitään…”
Vaikka voimalaitos sijaitsee Ukrainan maaperällä, monet haastatelluista ovat valkovenäläisiä, sillä säteilyn vaikutukset ulottuivat sinne asti.
”Valko-Venäjä… Maailmalle me olemme terra incognita, tuntematon ja tietymätön maa. Maamme nimi englanniksi tarkoittaa valkoista läikkää Venäjällä. Tšernobylin tietävät kaikki, mutta se yhdistetään Ukrainaan ja Venäjään. Meidän on siis kerrottava itsestämme…”
Aleksijevitš kertoo paitsi uhrien kärsimyksistä myös suurempaa tarinaa yhteiskunnallisesta ja maailmanpoliittisesta eriarvoisuudesta. Hän viestittää, että luonnonkatastrofi toi tätä eriarvoisuutta esille. Mukana on esimerkiksi luku, jonka nimi on ”Kirjailija haastattelee itse itseään huomiotta jääneestä historiasta ja siitä, miksi Tšernobyl kyseenalaistaa koko maailmankuvamme”.
” Tšernobyl on ihmiskunnan historian suurin teknisperäinen katastrofi, ja meidän tappiomme ovat mielikuvitukselliset, siis ne aineelliset, joita on mahdollista jotenkin arvioida. Mutta entä aineettomat tappiot? Tšernobyl kolhaisi mielikuvitustamme. Tulevaisuuttamme… Me pelästyimme tulevaisuutta… Ei olisi pitänyt laskeutua puusta, tai olisi ainakin pitänyt keksiä jotain, minkä avulla puu olisi heti muuttunut pyöräksi.”
Epilogin sijasta kirjaan on napattu lehtimainos, joka mainostaa elämysmatkaa Tšernobyliin. Se onkarua luettavaa. Aleksijevitšin romaani alleviivaa näkökulmaansa ja dokumentinomainen teos on paikoitellen raskassoutuistakin luettavaa. Samaan aikaan sen moninaiset henkilötarinat koskettavat ja katastrofin moninaiset ulottuvuudet ja seuraukset tulevat iholle asti.
Osallistun kirjalla Helmet 2023 -lukuhaasteeseen #34 (kirja kertoo Ukrainasta).
Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous
Tsernobylskaja molitva
Suom. Marja-Leena Jaakkola
2015 (1997), Tammi
392s.
Kansi: Markko Taina / Igor Kostin, Sygma, Corbis
Sivumerkkejä 