Miki Liukkosen esikoisromaani on kiinnostava sekoitus perinteistä kerrontaa, hulvatonta yllätyksellisyyttä ja mielikuvituksellisuutta pursuilevia elementtejä.
Tarinan keskellä on Jonas Auer, nelikymppinen taiteilijapersoona, joka elää hulppeaa elämää Fiskarsissa ja on lumoutunut keltaisesta väristä. Kun hän päätyy käymään Keltaisen värin seminaarissa se muuttaa hänen koko elämänsä. Hän päätyy Italiaan ja rakastuu paikalliseen Milana Guardueciin. Erinäisten käänteiden myötä Auer kuitenkin päätyy kuolemaan lento-onnettomuudessa ennen hänen oman poikansa Henry Guardueci-Auerin syntymää. Henry on romaanin toinen keskushahmo. Hän on musiikillisesti lahjakas kitaristi, joka päätyy Los Angelesiin erikoisen uuszeniläiset-lahkon pariin.
Lapset auringon alla ei kumartele tiettyjen tyylien suuntaan vaan tamppaa omaa latuaan. Liukkosen myöhemmistä romaaneista tuttu yllätyksellisyys, erilaisia (populaari)kulttuurisia viittauksia sisältävät yksityiskohdat ja pitelemättömyys kuultavat myös tästä romaanista, vaikka se monella tapaa on perinteisempi kuin Liukkosen myöhemmät tuotokset. Hauskinta romaanissa on kuitenkin runsaat ja hullunkuriset anekdoottiset yksityiskohdat.
Egyptin hallitus on esimerkiksi päättänyt purkaa pyramidit, koska niille ei nähdä enää mitään merkitystä.
”Kun koko jupakasta oli kulunut noin vuosi, ihmiset alkoivat tottua maailmaan ilman pyramideja. Jotkut eivät edes ymmärtäneet, miksi niiden oli annettu seistä pystyssä niinkin kauan. Ymmärrettiin, että pyramidit edustivat suuruutta omana aikanaan, mutta suuruus ja merkityksellisyys muuttavat muotoaan aikojen saatossa. Ihmiset ovat sopeutuvaisia, monessakin mielessä, ajatellaan nyt esimerkiksi inuiitteja tai joitain afrikkalaisia heimoja tai kemiläisiä.”
Myös eräänlainen aikamatkailu ja ylipäätään leikittely ajan käsitteellä näkyy myös tässä romaanissa ja tulee entistä tutummaksi Liukkosen myöhemmin kirjoittamissa romaaneissa. Myös metafiktion keinoja käytetään. Kerronta huipentuu kirja-arvioon Tet Jernbergin romaanista, jonka Miki Liukkonen -niminen henkilö on kirjoittanut.
”Todellisuuden raamittumiset ovat sellaisia hetkiä, jolloin jokin tietty tapahtuma tai tiettyjen tapahtumien kombinaatio rajaa todellisuuden itselleen jonkin sille ja vain sille kuuluvaan näkymään. Se on jotain, joka jää fyysisen ja metafyysisen ulkopuolelle, tietty hetki. Kuin katsoisi mikroskoopilla asiaa, joka on niin sanotusti läpipääsemätön, jonka nyanssit ovat erottelemattomissa, joka ei anna itsensä ’läikkyä’ arvosteltavaksi juuri siksi että se on raameissa. Yksi tällaisista hetkistä on tyttö puhumassa kännykkään, toinen on lapsi jäätelön kanssa katsomassa ylös äitiinsä joka katsoo toisaalle hajamielisenä, kolmas on auto joka parkkeeraa (parkkeeraus itsessään ei ole liikettä), neljäs on työpaikan juoruilija-akka syömässä seisaaltaan ananasta purkista, viides on mikroaaltouuni, joka ei lämmitä vaan lähinnä hönkii ruokiin. Kaikkia näitä todellisuutta raamittavia hetkiä yhdistää se, että ne ovat kaikkialla samanlaisia, kaikkialla.”
Liukkosen romaani on kertomus isän ja pojan välisestä suhteesta, mutta varsin epäperinteisestä sellaisesta. Tämä näkyy juonenkäänteissä, mutta myös kielessä ja leikittelevässä kerrontatyylissä. Romaanin erityinen ansio on Liukkosen tarkkanäköisten, hillittömienkin havaintojen runsaus sekä kyky välittää elämän ja maailman järjettömyyksiä monisäikeisesti, ympäriinsä poukkoilevalla tyylillä, mutta silti siten, että kokonaisuus pikemminkin häikäisee kuin uuvuttaa.
Miki Liukkonen: Lapset auringon alla
2013, WSOY
445s.
Kansi: Jussi Karjalainen
Sivumerkkejä 