Ruotsalaisen Fredrik Backmanin tuotanto on keskittynyt pitkälti omalaatuisten, hieman yksinäisten ja erikoisten hahmojen, usein ikääntyneempien tai keski-ikäisten, ympärille. Tällä kertaa hän sukeltaa jääkiekkoa elävän ja hengittävän pikkukaupungin sielunmaisemaan, joka aloittaa Björnstad-nimisestä kylästä kertovan kirjasarjan.
Tarinan keskiössä on jääkiekko, sillä se on koko kylän ja kaikkien sen asukkaiden syvimmässä ytimessä. Lähes jokainen paikallinen nuori pelaa jääkiekkoa ja jokainen vanhempi valmentaa tai muuten tukee lajin harrastusta. Björnstad Hockeyn juniorijoukkue on päässyt Ruotsin nuorisosarjan semifinaaliin, mikä sähköistää koko pikkukaupungin.
Tapahtumat kiertyvät erityisesti kylän nuorten ympärille. Maya on 15-vuotias tyttö ja sikäli poikkeus, että jääkiekko ei juuri kiinnosta häntä. Hänen isänsä on kuitenkin kaupungin urheilujohtaja ja entinen kiekkoilija. Varsinainen tulevaisuuden toivo jääkiekon saralla on kiekkotähti Kevin, jolta odotetaan suuria. Varjoon jää Amat, joka haaveilee jääkiekkotähteydestä, mutta ei taidoiltaan yllä parhaimpien joukkoon.
Dramatiikkaa yhtenäiseen kiekkoyhteisöön saadaan, kun nuorten illanvietossa tapahtuu välikohtaus, jonka todistajilla on toisistaan poikkeavat kertomukset ja joka repii syviä haavoja niin nuoriin mieliin kuin koko yhteisöön.
”Kaikki puhuvat siitä. Koko elämä on tarkkojen yksityiskohtien läpikäymistä: joku hyökkää kimppuun lenkkipolulla, joku kolkkaa ja raahaa pienelle kujalle pakettimatkalla, vieraat aikuiset myrkyttävät drinkin ja vangitsevat sitten suurkaupungin slummiin. Kaikki varoittavat kerta toisensa jälkeen kaikkia maailman tyttöjä: näin voi tapahtua! Näin se käy! Kukaan ei vain kerro että se voi käydä näinkin: jonkun sellaisen kanssa jonka tuntee ennestään. Johon luotta. Jonka kanssa on nauranut.”
Kylä, joka on ollut niin yhtenäinen, että ”osa ihmisistä eivät vieläkään lukitse oviaan”, repeytyy tapahtumien myötä. Kyläläisten on valittava puolensa ja pohdittava niin moraalisia kysymyksiä kuin jääkiekon merkitystä yhteisölle ja kaupungin tulevaisuudelle.
”Viha voi olla syvästi innostava tunne. Maailmaa on huomattavasti helpompi ymmärtää ja se on vähemmän pelottava paikka, jos kaiken jakaa ystäviin ja vihollisiin, meihin ja muihin, hyviin ja pahoihin. Helpoin tapa yhdistää joukko ei ole rakkaus, koska rakkaus on vaikeaa ja asettaa vaatimuksia. Viha on yksinkertaista.”
Lopulta merkitykselliseksi tulee se, miten yhteisö kohtaa kriisin sen sisällä. Koetukselle joutuvat tapahtumien myötä niin ystävyydet kuin perhesuhteetkin.
Pikkukaupungin näennäisen pintakiillon syvyyksiin jäävät rosot ovat sinänsä paljon myös kaunokirjallisuudessa toistunut aihe. Backmanilla on mielenkiintoinen tyyli kirjoittaa yhtäältä kevyesti, mutta kuitenkin myös vakavista aiheista. Kiekkokaupunkia vaivaa tietynlainen elokuvallisuus. Tarina on jollain tapaa liian mietitty ja eheä. Mahtipontinen kieli ärsyttää paikoitellen, vaikka osoittaakin draamantajua.
”Metsän keskellä sijaitsee kaupunki, joka rakastaa yhtä peliä. Sängyllä istuu tyttö, joka soittaa kitaraa parhaallle ystävälleen. Poliisiasemalla istuu nuori mies….”
Nuoret ja heidän vanhempansakin ovat Backmanin tarinassa hieman kliseisiä, mutta heidän välisistä suhteistaan saa ammennettua ihan vetävää proosaa.
Fredrik Backman: Kiekkokaupunki
Björnstad
Suom. Riie Heikkilä
2017, Otava
461s.
Kansi: Alan Dingman / Shutterstock ja Chuck Franklin
Sivumerkkejä 