Hanna Meretojan esikoisteos sukeltaa syviin vesiin aiheissaan. Elea on juuri saanut kuulla sairastavansa aggressiivista rintasyöpää. Hän on kutsunut ystävänsä kokoon meren äärelle, jossa hän kertoo uutisen. Ystävysten pelot, muistot ja tarinat kietoutuvat yhteen ja rakentavat sekä kaunista että surumielistä kuvausta ystävyyden voimasta hädän hetkellä. Ystävillä on itselläänkin monenlaisia suruja ja kokemuksia käsiteltävinä ja nämä erilaiset kokemukset kietoutuvat yhteen keskellä monella tapaa arvaamattomia luonnonvoimia. Saariympäristö ja keskustelut nuotion äärellä tuovat tarinaan vahvaa tunnelmaa.
”Meri katsoo tyynesti, kun kulkutauti leviää maanosasta toiseen. Vesi sitoo kiertokulkuunsa elävät ja kuolleet. Se soljuu omia reittejään, välinpitämättömänä ihmisten yrityksille kahlita sitä.”
Juonellisesti romaanissa ei hirveästi tapahdu vaan teos keskittyy henkilöidensä sisäisiin ajatuksiin ja keskusteluihin. Romaanissa pohditaan paljon terveyttä ja siihen suhtautumista ylipäätään. Taustalla väijyy myös koronapandemia, mikä tuo oman lisänsä terveystematiikkaan.
”Syöpä ja koronataudin vakava muoto, Matias ajattelee, molemmissa puolustusjärjestelmä tekee virhearvion. Molemmissa solut villiintyvät: elimistö käy ylikierroksilla eikä löydä tasapainoa.”
Sairaus on ihmiselämää uhkaava tekijä ja sellainen on myös ilmastonmuutos, jota teos myös sivuaa.
”Punkitkin ovat varoituksia, Elea tajuaa: ne herättivät hänet vuosia sitten, kun ne sätkivät hänen vauvansa poskessa, mutta vähä vähältä hän on tottunut niihinkin. Nyt he ovat ottaneet puutiaisaivokuumerokotukset ja tekevät joka ilta punkkisyynin. Ongelma on liiallinen sopeutuminen, tottumus, se että emme pysy hereillä, hädän tunne hiipuu, ja niin annamme ilmaston lämmetä ja tyydymme suojaamaan parhaamme mukaan itsemme ja läheisemme sen sijaan, että tarttuisimme radikaaleihin toimiin maapallon pelastamiseksi.”
Kertomus perustuu Meretojan omaan sairastumiskokemukseen, mutta romaania lukee silti fiktiona. Se välttää isoimmat terapiakirjallisuuden karikot.
”Muiston jälkimainingeissa hänen mielensä reunamille ilmaantuu hetkiä, jolloin huoneen hengityksen rytmi vaihtuu, kun ihmisiä tulee tai lähtee. Vieraita seisoskelemassa ikkunan edessä lasten syntymäpäiväjuhlien rippeiden äärellä, naapurin kalastajaukon piipahdus kahvilla. Nyt hiljaisen olohuoneen seinällä väreilee aurinko. Valon liike ja helke ei hetkeksikään pysähdy.”
Kieli on kaunista, paikoitellen hieman liiankin maalailevaa, mutta vakavan aiheen äärellä silti fokuksensa säilyttävä.
Hanna Meretoja: Elotulet
2022, WSOY
462s.
Kansi: Anna Makkonen
Sivumerkkejä 